Opo ohjasi ja mutsi pakotti
Hennariikka Savolainen päätti jo 10-vuotiaana, että hän lähtee suorittamaan asepalveluksen isona. Silloin tulevasta ammatista ei ollut mielessä vielä edes parasta hehtaariarvausta.
”Lukion loppupuolella kerroin opolleni, etten tiedä, mitä haluan tehdä työkseni. Hän ojensi minulle opiskelijan oppaan ja käski vetämään ruksit kaikkien sellaisten ammattien kohdalle, jotka eivät kiinnosta, Savolainen muistelee.
Reippaan harvennuksen jälkeen vaihtoehtoja jäi silmien eteen tasan kaksi: sairaanhoitajan ja metsätalousinsinöörin ammatti.
Opiskelupaikka Joensuun Ammattikorkeakoulun metsäalalle avautui, mutta ensin oli saapunut aika toteuttaa lapsuuden päätös ja astella merivoimien riveihin Upinniemeen heinäkuussa 2004.
Meinasin silloin perua jo hyväksytyn opiskelupaikkani ja hakea myöhemmin fysioterapiaopintoihin. Äitini sanoi siihen, että et kyllä varmana peru sitä paikkaa. Olen siis metsäalalla, koska äiti ”pakotti”, Savolainen vitsailee veikeästi.
Myöhemmin hän kotiutui reserviin varuskuntapalveluksen aikana anotun siirron myötä Mikkelin Karkialammilta lääkintämiehenä.
Tylypahkalla loihdittiin puron varsia puista puhtaiksi
Hennariikalle tarjoutui opiskeluaikana mahdollisuus lähteä maistelemaan metsäsektorin kansainvälisiä tuulia ja pian hän löysikin itsensä Pohjois-Walesin juna-asemalta Bangorista.
Bongasin asemalta hahmon, jolla oli Haltin reppu selässään ja otaksuin, että hänkin on suomalainen. Olimme menossa samaan paikkaan, tosin eri aloille, Savolainen muistelee.
Yliopistorakennus loi taianomaisen ensivaikutelman. Savolainen kuvailee näyn olleen kuin Harry Potter-elokuvista, joissa velho-oppilaat laukovat linnan kivikäytävillä loitsujaan ja lentelevät luudillaan huispausta pelaten.
Hän näyttää läppärinsä ruudulta kuvaa Bangor Universitystä, eikä juuri hetki sitten saatua käsitystä opinahjon ulkonäöstä voi ryhtyä millään kiistämään.
Sen muistan, että siellä opetettiin ottamaan purojen varsilta kaikki puut pois. Eihän niin täällä Suomessa tehdä. Monimuotoisuutta tai luontoarvoja siellä ei silloin käsitelty muutenkaan millään tavalla, Savolainen mietiskelee ja huomauttaa, että aika on toki juossut eteenpäin tuosta jo yli 15 vuotta.
Positiivisesti kaikkia todennäköisyyksiä vastaan
Elinkeinoelämän Keskusliiton keräämä palkkadata kertoo, että metsäteollisuuden parissa työskentelevien naisten osuus oli vuonna 2021 vain 21 %.
Muistelen, että metsäkoulun 20 opiskelijan ryhmässämme naisia oli 4 tai 5. Nykyisten tietojeni mukaan minä olen meistä ainoa, joka on porukasta vielä metsäalan töissä, Savolainen toteaa.
Hän näkee, että metsäalan miesvoittoisuuteen voi löytyä hyvin luonteviakin selityksiä.
Yksityiset metsänomistajat ovat perinteisesti olleet useammin miehiä (nykyisin n. 60 %). Miehet ovat hoitaneet metsään liittyviä hoitotöitä tai puukauppoja. Perheen pojat on otettu sitten mukaan metsään raivaustöiden tekoon. Eli pojat ovat kotonaan kasvaneet ja oppineet metsätöiden pariin, Savolainen pohtii
Hän viittaa myös siihen, että metsäkoulussa pulpettia kuluttaneet naiset olivat enimmäkseen ns. ”maatalon tyttöjä”, toisin kuin Savolainen itse. Hänhän on päätynyt alalle Leppävirran taajamasta ja lukion penkiltä.
Savolainen ei ole havainnut työssään ennakkoasenteita. Pikemminkin positiivisia havaintoja ja asiakeskeistä suhtautumista myös silloin, kun diplomatian taitoja ongelmatilanteissa tarvitaan.
Miesten keskellä työskentely on minulle hyvin luontevaa, kun olen tottunut olemaan heidän joukossaan niin koulussa kuin armeijassakin, Savolainen tuumaa
Takaisin tuttujen metsien ja kuvioiden ääreen
Savolainen työskenteli pitkään koivutukin hankinnan parissa ja teki edellisen työnantajansa leivissä yhteistyötä hyvin moneen suuntaan.
Isoin vastuualueeni oli 20 kuntaa. Siinä pääsin tutustumaan hyvin laajaan metsäalan toimijaverkostoon. Iisveden Metsä Oy:n osalta pidin yhteyttä Eeron (Riipinen) ja Auliksen (Sahimaa, nyt jo eläkkeellä) kanssa, Savolainen kertoo
Myöhemmin hän kuuli ehdotuksen hakea ”Piimälle” töihin. Hankintaraaka-aine vaihtuisi koivusta kuuseen.
Hyvä vaikutelma syntyi jo haastattelussa. Se tilaisuus ei ollut ”virkamiesmäinen”, vaan rentoa juttelua. Kun minulle sitten ilmoitettiin, että paikka olisi tarjolla, niin ei siinä tarvinnut miettiä vastausta viikonlopun yli, Savolainen naurahtaa
Hyvin sosiaaliseksi ihmiseksi tunnustautuva Hennariikka on iloinen päästessään palaamaan takaisin normaaliin rytmiin ja loistavan työporukan pariin. Tuhkasen Villen kertomat jutut ovat kuulemma osaston parhaita, mutta Villellä onkin siihen salainen ase:
Paljon Ville puhuu Pipsasta (Villen koira). Koirajutut yhdistävät koiraihmisiä, Savolainen toteaa ja viittaa tilojen pihoille kyydissä matkaavaan Marttaan, joka on hänen 3-vuotias kultainennoutajansa.
Martta on toiminut helposti mieleenpainuvana käyntikorttina asiakkaiden kohtaamisissa. Voi olla, että Hennariikan ja Martan paluu tullaan huomaamaan, kun kuusitukkien päihin alkaa ilmestymään tiheämpään tahtiin Iisveden Metsän pinolappuja.
Koko sahan väki toivottaa Hennariikan tervetulleeksi takaisin puunhankinnan pariin.
Seuraavaa Piimäpostia odotellessa voit lukea hallintojohtajamme Kirsi Hämäläisen mietteitä yli 40 vuotta kestäneen työuran varrelta tästä.
