”Muistakaa pitää puolenne!”

 
Kellon heiluri naksahtelee tunnelmallisesti sekuntien tahtiin Airaksisten kodin keittiössä Sakarilassa. Tilan isäntä, Ilmari Airaksinen tottui jo pienenä poikana kulkemaan isänsä mukana savotoilla ja metsissä. Puut hän tuntee kuin omat taskunsa. Siitä ei jää epäilyksen pilkettäkään.
 

Tiedätkös sinä, mikä on tuo vasemmalla puolella näkyvä puu tuossa rannassa? Se on luonnontilainen metsälehmus. Toin ja istutin sen siihen ihan itse, hän viittoilee kämmenellään ikkunasta ulos kotirannan törmälle.

 
Airaksisen pihan metsälehmukset ovat tuliaisia hänen Jalkalassa, Museokanavan edustalla sijaitsevalta saareltaan. Pihapiirin toisena puulajierikoisuutena komeilee kultakuusi. Sen neulaset ovat tyypillisen vihreän ilmiasun sijaan kullanväriset.
 

Isäni möi saksalaisille ratapölkkyjä. Olin niitä silloin hänen kanssaan vuolemassa ja sahaamassa. Ostajat eivät ymmärtäneet juurikaan vieraita kieliä. Äitini oli onneksi äärimmäisen kielitaitoinen. Me laittelimme isän kanssa rannalla pölkkyjä valmiiksi ja äiti toimi saksalaisille tulkkina, Airaksinen kertailee muistelmiaan kansainvälisestä kaupankäynnistä koko perheen voimalla.

 
Kansainvälisiä asiakkaitaan lujassa savolaisessa kuusessa pitävän Iisveden Metsä Oy:n historian alkuaikoina puut tuotiin sahalle uittamalla. Metsänomistajaisännät tekivät järvien poskiin tukkilaanit, joista tukit vieritettiin järveen. Kuljetusten pääteasemana sijainneen Jauholahden juurella toimi tuolloin useampikin saha.
 
Iisveden Metsän nimi ei ollut Airaksiselle entuudestaan tuttu. Siihen oli oma syynsä:
 

Isäni oli aktiivinen metsänhoidon asiamies. Olin hänen mukanaan paikallisen metsänhoitoyhdistyksen kokouksissa. Menin sitten kerran Iisveden Metsän kokoukseen. Katsoin, että täällähän on paikalla tuttuja ihmisiä. Ei siihen aikaan kukaan puhunut Iisveden Metsästä. Kun metsänomistajat tiedustelivat toisiltaan kenelle he ovat puitansa myyneet, he vastasivat: ”Piimälle”, Airaksinen muistelee.

 
Piimä-nimen synnylle on montakin aprikoitua selitystä, mutta todennäköisimmin vastaus liittyy perustajien harjoittamaan maatalouteen ja perustamiskokouksen pitopaikkaan. Sellaisena toimi paikallinen osuusmeijeri.
 
Erityisen hyvin Airaksisen mieleen ikuistui kohtaaminen helsinkiläisen vuorineuvos Aarne Pelkosen kanssa, joka toimi Iisveden Metsä Oy:n hallintoneuvoston puheenjohtajana vuosina 1974-1979.
 

Vuorineuvos Pelkonen osoitti minua sormella uutta hallintoneuvostoa valittaessa ja sanoi, että ”sinut Ilmari valitaan sitten hallituksen jäseneksi”. Hän oli sellainen ystävällinen herrasmies ja osasi suhtautua hyvin tällaisiin kaltaisiini pikkupoikiin, Airaksinen veistää hymyillen.  

 
Hän myöntää silloin pohdiskelleensa syytä, miksi isosta kaupungista kotoisin oleva vuorineuvos jaksaa välittää Piimän kaltaisesta pikkuruisesta sahasta.  
 

Tiedustelin kerran sitä häneltä suoraan. Hän vastasi minulle: ”Kuule Ilmari. Asia on sillä tavalla, että isoissa yhtiöissä pistetään asioita suurempaan lukuun. Mutta kaikki asiat ovat aivan yhtä tärkeitä myös näissä pienemmissä yrityksissä. Muistakaa pitää puolenne!”, Airaksinen sanoo alleviivaten vuorineuvoksen sanomaa.

 
Vuorineuvos Pelkosen siirtyessä hallintoneuvoston puheenjohtajan tehtävästään sivuun, hän esitti tilalleen Airaksista.
 

Lautatarhat tyhjenivät – Silti menee paremmin

 
Ilmari Airaksinen ennätti olla hallintoneuvoston puheenjohtajan tehtävässä useammalla vuosikymmenellä vuodesta 1981 alkaen. Sinä aikana Iisveden Metsä Oy:n ja koko sahatoimialan konekanta kehittyi ja automatisoitui voimakkaasti.
 
Airaksinen oli katsellut työntekijöitä taaplaamassa lautoja vesisateessa ja tuuminut, että nopeampi uudistuminen olisi kyllä ehdottomasti tarpeen. Tukkien käsin syöttäminen ja sahaaminen raamilla eivät vaikuttaneet enää ajan henkeä noudatteleville toimintatavoille.
 

Olin toimitusjohtaja H. Tapio Sivosen kanssa etsimässä yhtiölle uutta johtajaa. Matti Virtasesta meille molemmille tuli silloin sama oivallus. Siinä on nuori insinööri, jolla on oikeaa näkemystä konekantaan siirtymiseen. Juuri sellaista Iisveden Metsä jatkossa kaipaisi, Airaksinen muistelee Virtasen saapumista toimitusjohtajan tehtäviin.

 
Virtasessa hän näki oikeanlaista kyvykkyyttä arvioida uusien teknologioiden tuottavuuksia ja hankintojen pitkän aikavälin tuomia kannattavuuksia. Airaksinen ja Virtanen tekivät yhdessä ulkomailla reissuja, joiden aikana käytiin tutustumassa kansainvälisten sahojen toimintaan.
 
Sivosta Airaksinen luonnehtii johtajana enemmän puun ostajaksi.
 

Johtaja Sivonen kierteli ahkerasti yhtiön leimikoita katselemassa ja merkkailemassa tukkeja leimakirveellä. Niin kauan kuin Sivonen pystyi liikkumaan, niin kauan hän kulki itse metsänomistajien luona, Airaksinen kertoo.

 
Koneellistamisen aikakaudesta tupsahtaa mieleen yksi huvittavakin tapaus:
 

Eräs hyvin varttunut paikallinen henkilö tuli minulle juttelemaan. Kysyi: ”Mitenkähän huonosti sillä sahalla nyt menee, kun keväällä pihalla näkyi vain kaksi lautataapelia pystyssä?”. Vastasin hänelle, että nyt menee paremmin. Kuivaamoiden rakentamisen ansiosta, Airaksinen hekottelee.

 
Suhdettaan henkilöstöön Airaksinen muistelee erityisellä lämmöllä. Hänen mielestään keskusteluyhteys oli aina äärimmäisen hyvä ja osa työporukasta jopa kyläili silloin tällöin Sakarilassa Airaksisten kotona.

Äärettömän rikas 100 vuotta – Tomerasti seuraavaa satasta kohti

 
Airaksinen ehti olla hallintoneuvoston puheenjohtajan roolissa valitsemassa yhtiölle myös nykyistä toimitusjohtajaa vuonna 2006. Tommy Lindströmiä hän kuvailee ”nuorekkaan tomeraksi johtajaksi, jolla on kykyä katsoa enemmän eteenpäin kuin menneisyyteen”.
 
Hallintoneuvoston puheenjohtajan tehtävät Airaksinen luovutti eteenpäin toimitusjohtajan tehtävistä silloin väistyneelle Matti Virtaselle.
 
Mitä Iisveden Metsän 100-vuotias tarina ja työ hänen mielestään merkitsee lähiseudulle?
 

Yhtiön arvo on ollut omalle paikkakunnalleen kyllä äärettömän rikas. Työntekijät arvostavat sahaa työpaikkanaan tosi paljon. Jokainen miettii yhdessä, miten yhtiö menestyy paremmin, Airaksinen summaa loppuun.

 
Seuraavaa Piimäpostia odotellessa voit lukea tarkemmin, millä kaikilla tavoilla Iisveden Metsä Oy:n toimintaa uudistettiin 90-luvun lamavuosina. Lue Matti Virtasen haastattelu tästä.

Harrastus, joka vei mennessään

 
Näin voisi ytimekkäästi kuvata tapahtuman, kun Helmi ja Hilla Haataja pääsivät ensimmäistä kertaa hepan selkään.
 
Talleista ja hevosista tuli kiinteä osa koko Haatajan perheen päivärytmiä, kun kansainvälisellä tasolla kenttäratsastuskisoja kiertänyt suonenjokelainen Linda Immonen pyysi kerran 11-vuotiaita Helmiä ja Hillaa ratsastamaan hänen pikkusiskonsa ponilla.
 

Ensin tytöillä meni tallilla pari tuntia illassa. Sitten kolme. Sitten jossain vaiheessa aloimme jo ihmettelemään, että eivätkö ne tule sieltä tallilta enää kotiin ollenkaan, perheen äiti Piia Haataja muistelee innostuksen imua huvittuneena.

 
Lukion ensimmäisen vuoden opintomäärää parhaillaan tankkaavat sisarukset tietävät hyvin päiviensä sisältösuunnitelmat ennakkoon:
 

Koulupäivän jälkeen tehdään läksyt ja sitten lähdetään tallille. Tallin töihin kuuluu esimerkiksi pihattojen ja karsinoiden siivoamista sekä vesien ja ruokien jakamista. Siinäpä ne illat sitten menevätkin, Hilla Haataja kertoo.

 
Ratsastusharrastus vaatii paljon pitkäjänteistä sitoutumista vähemmän esillä oleviin puoliin, joita olosuhteiden kunnossapito ja eläimet vaativat:
 

Mielikuva tästä hommasta on usein se, että eihän täällä tarvitse muuta tehdä kuin vain käydä vähäsen ratsastamassa hevosilla. Käytännössä ratsastus on pieni osa ja isompi osa kaikkea muuta, kuten tallitöitä ja hevosten hoitamista, Helmi Haataja valottaa totuutta lajin parissa vierähtävien tuntien käytöstä.

 
Mikä tekee hevosurheilusta sitten niin mielenkiintoista, että sen parissa viihtyy vuodesta toiseen ja on valmis tekemään kaiken sen työn harrastuksen eteen?
 

Parasta on, kun saa olla tekemisissä eläinten kanssa. Niiden kanssa ei tule yhtään tylsää hetkeä. Ja maastoesteiden hyppääminen on parasta. Se on parasta siksi, kun pääsee hyppäämään isoja esteitä ja laukkaamaan kovaa, sisarukset innostuvat kuvailemaan lajin tarjoamaa vauhtia ja jännitystä.

Maailmanluokan taso yllättänyt paikalliset yrittäjät

 
Lyhyen ajomatkan päässä Pieksämäen puolella sijaitsevan Teittilän Tallin Veera Manninen on vuonna 2024 lähdössä Pariisin olympiakisoihin edustamaan Suomea kenttäratsastuksessa.
 
Esimerkki innostaa myös Helmi ja Hilla Haatajaa suuntamaan unelmiaan korkealle:
 

Arvokisoihin olisi kiva päästä mukaan. Ensin Pohjoismaiden mestaruuskisoihin ja sitten Euroopan mestaruuskisoihin. Tähtäin on mahdollisimman korkealla, toteaa Hilla Haataja päättäväisen oloisesti ja vierestä Helmi komppaa samat visiot.

 
Nousu huipulle on mahdollista, mutta se edellyttää oikeita olosuhteita ja riittävää tukea.
 

Maajoukkueleiritykselle yritysten antama tuki on aivan elinehto. Esimerkiksi yksi leirireissu kuukaudessa Ypäjälle matkoineen ja majoituksineen maksaa n. tonnin. Meidän tapauksessamme sponsorit ovat ainoa toivo, päästä kisaamaan ulkomaille. Eihän sponsoreiden saaminen helppoa ole, kun yritystenkin kannalta on ollut huonoja aikoja. Muutamatkin sataset tukea auttavat aina eteenpäin. Onhan siinäkin jo melkein puolikas Suomen kisareissu, Piia Haataja kuvaa tilannetta.

 
Yhteydenottoihin suhtaudutaan positiivisesti, mutta tieto maailmanluokan kilpatasosta tulee yrittäjille yleensä täytenä yllätyksenä.
 

Tällä kylällä ei ole yrityksissä edes tiedetty, millä tasolla täällä ratsastetaan. Jotkut ovatkin halunneet vaihtaa sponsoroimaansa lajia välillä tähän meidän lajiimme, Piia Haataja toteaa kiitollisena.

 
Kenttäratsastus ei ole Suomessa sellainen laji, joka keräisi puoleensa näyttäviä uutisjuttuja tai mediahuomiota viikoista toiseen.
 
Kisa- ja treenikuulumisten päivittely ja näkyvyys ovat olleet sisarusten henkilökohtaisten sosiaalisten median kanavien varassa. Millaista palautetta ihmiset antavat?
 

Kommentointi on ollut tosi kannustavaa. Meitä on tsempattu ja on toivoteltu onnea kisoihin, Helmi sanoo.

 
Esteiden ylittämistä ja hevosten ylläpitoa sponsoroivan Iisveden Metsä Oy:n toiminta ja ihmiset ovat olleet Haatajan perheelle entuudestaan jo tuttuja. Olihan perheen Jyrki-isä pitkään tarjoamassa omaa työpanostaan yhtiön luottosahurina.
 

Monet kevätretket on kyllä tullut tehtyä Iisveden sakissa. Talonrakennusurakkamme aikana vuonna 2004 Iisveden kanssa tehty reissu olikin ainoa tauko ja viikonloppuvapaa koko 8 kuukautta kestäneen projektimme aikana, Piia Haataja muistelee.

 
Hän sanoo nostavansa hattua kaikelle sille kehitystyölle, mitä ”Piimän Sahalla” on vuosien varrella tehty ja olevansa muutenkin iloinen, että Suonenjoen kaltaisella pienellä paikkakunnalla on olemassa Iisveden Metsä Oy:n kaltainen 100-vuotias maailmanluokan yritys.

Aina kannattaa tsempata loppuun saakka – Viimeinenkin voi voittaa!

 
Haatajat ovat haastattelun alla kotiutuneet juuri Viroon suuntautuneelta kilpailureissultaan.
 
Hilla oli kisaamassa ensimmäistä kertaa uudella hevosellaan, jonka koulurata meni hyvin ja rataesteilläkään ei pudonnut yhtään estettä. Maastoesteillä tuli yksi kielto, joka hieman verotti radan suoritusaikaa.
 
Helmin hevonen jännitti hieman kouluradalla. Rata- ja maastoesteillä se oli kuitenkin aivan innoissaan ja hyppäsi nolla virhepistettä. Helmi oli myös luokan ainoa osanottaja, joka suoritti maastoradan ilman virhepisteitä.
 
Hevoset ja ratsastajat ovat erilaisia, mutta kaikki lajin osa-alueet tulisi monipuolisesti hallita. Kokonaissuorituksella on suuri merkitys aivan viimeiseen loppukiriin saakka.
 

Esimerkiksi Helmi oli Virossa kouluradan jälkeen viimeisenä, mutta sijoittui lopulta yhteistuloksissa toiseksi. Koulu- ja rataesteradan jälkeen johdossa ollut ratsukko vastaavasti hylättiin maastoradalla. Loppuun asti kannattaa siis tsempata tosissaan, sillä sijoitusten suhteen voi tapahtua mitä vain, Piia Haataja kuvaa kisan jännittävää luonnetta.

 
Mitkä ominaisuudet tekevät ratsastajasta hyvän ratsastajan?
 
Hillan mielestä hyvä ratsastaja kestää kisan tuomat paineet ja pystyy ratsastamaan erilaisia hevosia. Hyvä ratsastaja pystyy auttamaan kokematonta hevosta suoriutumaan hyvin.
 

Sinnikkyys harjoitteluun on myös tosi tärkeää. Ja kunnon pitää olla hyvä, sillä maastorata voi kestää jopa 5–10 minuuttia ja ratsastajan pitää jaksaa tukea hevosta koko radan suorituksen ajan, Helmi lisää.

 
Helmin ja Hillan esikuvana ja valmentajanakin toimiva Linda Immonen saa jutellessamme paljon kiitosta perheeltä kaikesta tuestaan ja avustaan, joka osaltaan tasaa tietä ulkomaille ja kisaamaan parhaista parhaiden kanssa.
 
Sisarusten mukaan Immonen on valmentajana vaativa, mutta taitava ja neuvova.
 

Hän lähtee mielellään mukaan esimerkiksi maajoukkueleirityksiin ja kisareissuihin. On aito halu auttaa, Piia Haataja tiivistää lopuksi.

 
Iisveden Metsän väki toivottaa vauhdikasta laukkaa ja hienoja ylityksiä sisarusten ja koko perheen kisakauteen.
 
Seuraavaa Piimäpostia odotellessa, voit lukaista toisesta vauhdikkaasta lajista, jota kunnossapitotiimin luottopeluri Jani Tenhunen harrastaa vapaa-ajallaan tästä.

Paluu juurille – Vankat materiaalit seuraavalle 150 vuodelle

 
Konnevedellä asustelevaa Riku Mehtoa kohtasi muutamia vuosia sitten melkoinen yllätyspaukku, kun Rautalammin muinaisen nimismiehen Ivar Fredrik Lindbohmin Vuonna 1875 rakentaman Nipurin Kartanon edellinen omistaja päätti tehdä hänelle lahjoituksen. Hänestä tulisi pian seuraava historiallisesti merkittävän kartanon omistaja.
 
Hämmästyttävästi vain neljän vuoden työllä valmistuneen jämerän ja kolossaalisen kartanon tekoon käytettiin vankkoja, hitaasti tiheäsyisiksi kasvaneita puumateriaaleja.
 

Museoviraston asiantuntijan kanssa otettiin ulkovuorauksesta näytepala. Kuten näet, niin täällä alla on vastassa heti kovaa puuta. Asiantuntija arveli, että voisin hyvin pärjätä tällä vuorauksella vielä seuraavatkin 150 vuotta, Riku Mehto kertoo osoittaessaan kartanorakennuksen seinustalta palasta, josta vuorauksen pintaa on hieman verotettu.

 
Mehdon molemmat vanhemmat ovat kotoisin Rautalammilta, josta he muuttivat nykyiseen kotikuntaansa Konnevedelle asustelemaan 1980-luvun lopulla. Keskustelun edetessä ilmenee, että hänen rakennusinsinööri-isänsä on asunut juuri Nipurin Kartanossa ensimmäiset 8 elinvuottaan.
 
Mehto on itse koulutukseltaan koneinsinööri. Nipurin kunnostusurakkaa varten hänellä ei ole ollut minkäänlaista opiskelu- tai työtaustaa rakentamistöistä.
 

Olen ammentanut remontoinnin oppia esimerkiksi talotohtori Panu Kailan kirjoista, Perinnemestarin Remonttikirjasta ja sitten tietysti netistä. Googlaamalla löytää kaikenlaisia neuvoja ja niiden seasta on pitänyt itse päätellä, mikä tieto on oikeaa ja mikä ei, Mehto listaa omatoimista tiedonkartuttamistaan.

 
Projektin haastavin osuus on hänen mielestään ollut vanhan kaakeliuunin purkutyö. Ylväänä avaran salin nurkkaseinustalta kohonnut perinneuuni oli vuosikausia jatkuneen käyttämättömyyden ja kosteusrasituksen vuoksi päässyt murenemaan kunnostuskelvottomaksi.
 

Minulla oli kyllä hyvää tuuria matkassa, kun projektissa apuna olleella museoviraston asiantuntijalla Teemu Kuivalaisella oli paljon kokemusta juuri kaakeliuunien purkutöistä. Se oli tosi tarkkaa ja varovaisuutta vaativaa hommaa, koska emme halunneet uunin kaatuvan ja rikkovan kartanon salin vanhoja lattialankkuja, Mehto kertaa tapahtumia.

 
Hän esittelee onnistuneen urakan alta säästyneitä jykeviä lankkunippuja, jotka ovat edelleen lujaa tekoa 149 vuoden jälkeenkin. Hän aprikoi, olisiko ponttivapaiden lankkujen sivuihin työstetty höylällä aikoinaan hieman elämisvaraa.
 
Ympärilleen katsellessa voi todeta, että urakan luonne on pitkäjänteisyyttä ja sinnikkyyttä omistajaltaan vaativaa puuhaa. Voisipa kuuluisaksi ”hullun hommaksikin” kuvata. Mikä antaa Mehdolle kipinää viedä urakkaa eteenpäin päivästä toiseen? 
 

Tässä on koko ajan jännitystä mukana. Ihan kuin olisin aarrejahdissa. Vieläköhän täältä löytyy joku aarre joskus? Paljon on edelleen tiloja ja paikkoja, joihin ei olla vielä ollenkaan katsottu, Mehto maalailee.

Kuusikolla uusi katto – henkilökohtaiselle palvelulle kiitos

 
Riku Mehto kertoo harrastaneensa aiemmin osakesijoittamista. Ensimmäinen isän kanssa yhdessä 4 vuotta sitten ostettu 36 hehtaarin kuusivaltainen metsätila tuntui kuitenkin heti erilaiselta sijoitukselta.
 

Osakesijoittaminen tuntui ihan siltä, etten omista mitään, koska osakkeet eivät ole mitään konkreettista. Omaan metsään voin mennä kulkemaan koska vain kuin omaan yhtiööni ja esimerkiksi harrastustoimintaa varten täytyy lupaa neuvotella vain itsensä kanssa. Löysin metsästä oman lähteenkin, Mehto kuvailee suhdettaan metsäomaisuuteen.

 
Myöhemmin hän hankki 11 hehtaarin määräalan lisää metsää Törmälän läheisyydestä.
 

Tällaisen ison kartanon kunnostaminen vie paljon rahaa. Vaihtoehtoina minulla oli ottaa projektiin joko remonttilaina tai sitten metsälaina, jonka puukauppatuotoilla voisin rahoittaa remonttia. Iisveden Metsä Oy maksoi minulle muuten juuri ennakon ensi talvena toteutuvasta harvennuksesta, jonka avulla saadaan nyt tulevana kesänä kartanolle uusi peltikatto, Mehto kertoo.

 
Puukauppa oli järjestyksessään kolmas, jonka Mehto solmi tänä vuonna jo 100 vuotta täyttävän Iisveden Metsän kanssa. Metsäjohtaja Jussi Rossin henkilökohtainen palveluote on tehnyt häneen Iisveden metsäasiakkaana ison vaikutuksen.
 

Jussilta olen voinut kysyä suoraan, mitä hän itse tekisi, jos olisi metsäni omistaja. Häneltä olen saanut rehdit vastaukset mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Aina kun minulla on jokin kysymys mielessä, saan hänet heti kiinni. Hän myös ottaa minun asiani heti työkseen. Hänellä on iso ammattitaito, joka ei rajoitu vain puukauppaan tai puusta saatavaan rahaan. Menimme esimerkiksi kerran sukset jalassa tuolla metsässäni ja suunnittelimme sinne yhdessä metsäautotien, Mehto kiittelee yhteistyötä.

 
Paikallisen sahayhtiön kanssa puukaupan hieronnassa hän on nähnyt taloudellisestikin mieluisan ja tervetulleen edun.
 

Kun myy kuusimetsäänsä läheltä, niin Iisveden Metsä pystyy maksamaan puusta hyvän hinnan ihan jo siitäkin syystä, että logistiset matkat tuotantopaikalle ovat hyvin lyhyet, Mehto toteaa tyytyväisenä.

 
Mehdon seuraavana askeleena on saada remonttia edistymään huone kerrallaan niin, että muuttaminen vasempaan siipeen asumaan olisi mahdollista. Silloin edestakainen Konneveden ja Rautalammin välinen kilometrien rullaaminen tipahtaisi arjen rutiineista pois.
 
Kunnostusurakassa uusimista kaipaavissa puumateriaaleissa tullaan luottamaan taattuun, kansainvälisestikin lujan ja pitkäikäisen tavaran maineessa olevaan Iisveden laatuun.
 
Mitä muita tulevaisuuden suunnitelmia Mehto näkee nyt Nipurin varalle sitten, kun kunnostusurakka on aikanaan valmis?
 

Jotain yritystoiminnan tynkää tähän olisi tarkoitus kehitellä. Kartanon sali on niin tilava ja valoisa, että se kävisi hyvin tilaksi erilaisille näyttelyille. Tähän voisi perustaa kotieläinpihan, jonka eläimet ovat perinteisiä kotimaisia kotieläimiä. Olisi mukavaa voida tuottaa lisää iloa ja elämyksiä lähiseudun ihmisille ja kansallispuistossa käyvälle matkailijaväelle tällä paikalla, Mehto listailee visioitaan lopuksi.

 
Iisveden Metsän väki toivottaa menestystä urakan pariin.
 
Seuraavaa Piimäpostia odotellessa voit tutustua toiseen 150 vuotta jatkuneeseen tarinaan, kun Esko Härö kertoo Piimän entisen hinaajan S/S Metsän uskomattomasta ja jopa hieman hullunkurisestakin seikkailusta tähän päivään saakka.
 
Lue Härön haastattelu tästä.

Puuta jo toisessa polvessa

 
Vesantolaiselle Juha Väätäiselle maatilan arki on tuttua kuin meille useimmille aamupuuro. Hänen kasvualustansa elämän savotoille on ollut vahvasti peltojen ja metsien ympäröimää. 
 

Meidän perheellämme on Vesannolla viljatila, jossa tuotamme ja pakkaamme esimerkiksi kauraa, ohraa, heinää ja apilaa. Joskus aiemmin meillä oli lehmiäkin. Traktorilla ryhdyin ajelemaan käytännössä heti, kun jalat ylsivät polkimille, Väätäinen muistelee.

 
Ajoharjoitteluissa traktorimallina toimi kotimaisen maatalouskoneteollisuuden klassikko eli sinapinkeltainen Valmet 502-malli.
 
Väätäinen on toisen sukupolven ”piimäläinen”, sillä hänen isänsä Esa Väätäinen teki pitkän ja ansiokkaan työuran sahan puunostotoiminnan toimihenkilönä. Maatilatalouden koulutusta Suonenjoen entisessä maatalousoppilaitoksessa käydessään Juha sai vuonna 2004 vinkin, että sahan korjaamoverstaalla voisi olla huoltohommia kesäksi.
 

Vuonna 2008 sain vakituisen paikan. Kysäisin silloin nyt jo entiseltä työnjohtajalta Veijo Bomanilta töitä. Hän tuumasi pienen hetken kysymystäni ja tokaisi sitten takaisin ”tuleppa huomenna iltavuoroon”, Väätäinen muistelee varsin suoraviivaisesti tapahtunutta työhönottoa.

 
Myöhemmin Väätäinen on täydentänyt omaa ammattitaitoaan painelaitetekniikan koulutuksella, joka on nyt johdatellut hänet mukaan sahan lämpöomavaraisuuden takuumieheksi eli valvomaan toiminnalle elintärkeän lämpölaitoksen toimintaa.
 

”Hukkapätkät”, joista ei hukata pätkääkään

 
Kun pyöräkoneen kuormain nostaa kuusitukin sahalinjan nieluun, tukki saa ensin täsmäparturoinnin kuoristaan. Linjan loppupäässä kameralajittelun saha-automatiikka pätkäisee tavarat täysiin särmiin ja oikeisiin mittoihin.
 
Sahauksessa syntyvät kuoret ja hukkapätkät eivät suinkaan lentele jätelavalle tai tontin poskeen toimettomina lojumaan. Niillä on arvokas ja kiertotalouden näkökulmasta erityisen fiksu tehtävä: Ne tuottavat kaiken tuotantolinjan ja kuivaamoiden lämmön.
 
Iisveden Metsä Oy:n tontilla tuotetusta kuusitukista ei jää käyttämättä käytännössä mitään, sillä kaikesta sivutuotteesta tuotetaan bioenergiaa tai jalostetaan kemiallisen metsäteollisuuden tuotteita.
 

Kuoret ja hakkeet ajetaan pyöräkuormaajalla tuohon siiloon. Siilossa on syöttölähetin, joka syöttää tavaraa polttoon. Meillä poltetaan päivittäin noin 200-300 kuutiota tavaraa. Määrä vastaa arviolta noin kolmea rekan täysperävaunullista, Väätäinen osoittelee näyttöä havainnollistaen sormellaan.

 
Toisin kuin perinteisten tupien leivinuunien lämmityksen ohjeistuksissa neuvotaan, ”Piimän” lämpölaitokselle ei parane syöttää kuivaa tavaraa.
 

Ei tämä laitos tosiaan millään koivuhaloilla toimisi. Polttoaineen kosteuden tulee olla 20-30 asteen välissä. Jos puu on liian kuivaa, lämpö ei tartu veteen, Väätäinen avaa varsin hullunkurista yksityiskohtaa takkojen sytyttelyyn verrattuna.

 
Urbaksen primäärikierron veden lämpötila on noin 124 astetta. Lämmönvaihtimen jälkeisessä lämpöverkossa sen tulisi pysyä 117 asteen tuntumassa. Jos lämpötila laskisi alle 110 asteen, laitos antaisi hälytyksen toimintahäiriöstä.
 
Viikoittaiset huoltotoimenpiteet liittyvät tuhkien poistoon ”tuubeiksi” kutsutuista vesiputkiloa muistuttavista laitoksen osista.
 

Muutoin tämä nykyinen lämpölaitoksemme on tosi automatisoitu. Aiempi lämpölaitos oli noin kolme kertaa pienempi ja sille tarvittiin kaksi lämmittäjää. Nykyisin laitoksen työtehtävät ovat lämmittämisen sijaan valvontatöitä. Minä toimin varakäytönvalvojana ja Ari Suihkonen on meidän pääkäytönvalvojamme, Väätäinen valottaa.

 
Vanhan höylän ja huoltorakennuksen välissä seisova lämpölaitos ei ehkä kerää sahalla vierailevien ryhmien ensimmäisiä katseita kauniita kuusitavaranippuja sisältävien varastokatosten lomassa.
 
Ihasteltavien nippujen kuivaaminen asiakkaille prikulleen tilattuihin kosteusasteisiin olisi kuitenkin ilman sen puhinaa joko erittäin kallista, ympäristöä kuluttavaa tai jopa kokonaan mahdotonta.
 

Ei tämä meidän hommamme kyllä toimisi mitenkään näin ilman tätä lämpölaitosta, Väätäinen vahvistaa.

 
Juha Väätäinen on mukana myös sahan vapaaehtoisessa palokunnassa. Seuraavaa Piimäpostia odotellessa, voit lukaista millaista vapaaehtoistoiminta on ja millainen on sahan oma paloauto. Pääset lukemaan jutun tästä.

Täyttä höyryä koko perheen voimin

Espoolaisen Esko Härön höyrylaivakipinä syttyi jo nuorukaisena, kun hänen pohjalaistaustainen lääkärismiesisänsä oli tuttavansa laivahankinnan innoittamana päättänyt ostaa Korpilahden Sahalta kunnostusta vaatineen hinaajan vuonna 1969.

Taunola II-nimellä kutsuttu laiva sai uudessa omistuksessa takaisin alkuperäisen nimensä Juno.

Neljä vuotta minua vanhempi veljeni ja konemestari Oiva Salonen saivat laivan kasaan. Salonen opetti meille myös höyrykoneen käytön. Meillä ei ollut mitään teknistä taustaa. Hankinnan myötä ryhdyimme järjestämään höyrylaivatapaamisia Päijänteellä. Siellä on perheellämme sellainen vanha maalaistalo saaressa. Ensimmäisessä regatassa olin mukana jo vuonna 1972, Härö muistelee.

Laivat ovat olleet siitä lähtien koko Härön perheen ja lähipiirin yhteinen sydämen asia. Nykyisin Suomen Höyrypursiseuran kunniajäsenenä toimivan Härön vuonna 1966 syntynyt sisarkin on aikoinaan perustetun pursiseuran toiminnassa aktiivisesti mukana kommodorina.

Meidän isämme antoi meille lapsille valtuutta ja luottamuksensa. Hän sanoi, että ”ottakaa tuo laiva ja ajakaa sitä, niin kuin haluatte”, Härö tuumii taustasyytä perheen mittavaan kiinnostukseen.

Junosta kaikki alkoi. Sitten koitti kultaisen 80-luvun loppu. Sattuma toi Härön eteen jotain erityisen kiinnostavaa.

”Katos mitä mä ostin!”

Pääsiäisen alla 1989 Esko Härön oli tarkoitus mennä Saarijärvelle puolisonsa Taru Härön kotipaikalle pyhien viettoon. Yksi hänen tuttavistaan sattui vinkkaamaan, että olisi myynnissä muuten yksi höyrylaiva. Uteliaisuus voitti hetkeksi muut suunnitelmat.

Myynnissä oleva laiva oli puoliksi jo uponneena Vesijärvellä, Lahden kaupungin lähistöllä. Edellinen omistaja oli sen sinne hinauttanut. Minulla oli ajokkina sellainen 1303S-mallinen kuplavolkkari, josta olin suunnitellut tekeväni myöhemmin avorättikattoisen mallin. Hieroimme myyjän kanssa kauppoja kuusi tuntia ja myyjä halusi kaupantekoon mukaan autonikin. En ollut millään tavalla valmistautunut ostamaan vielä saman päivän aikana itselleni uutta laivaa. Vaimoni oli iltakahdeksan aikaan jo Saarijärvellä saunomassa, kun saavuin perille. Totesin hänelle vain ”Katos mitä mä ostin!” ja näytin laivan paperit, Härö muistelee naureskellen.

Häröjen uusi hankinta osoittautui stanssatun rekisterinumeronsa perusteella Tijs Volkerin Dordrechtissä teettämäksi, vuonna 1877 valmistuneeksi Adriana Christina-nimiseksi höyrylaivaksi.

Samassa kylässä ja kenties jopa sataman viereisessä talossa asui muuten Vincent Van Gogh. Hollanti oli jo 1860-luvulla mahdottoman teknisesti kehittynyt valtio. Martin-niminen englantilainen orpopoika oli tullut setänsä konepajalle Dordrechtiin oppipojaksi. Hän osoittautui hyvin lahjakkaaksi insinööriksi ja piirsi vuonna 1875 koneen, joka oli rakennettu V:n muotoon. Näin kone saatiin tehokkaammaksi ja matalammaksi. Näitä V-koneita on olemassa vain kaksi kappaletta. Toinen on Rosalin-nimisessä laivassa, joka myytiin myöhemmin Turkkiin. Meidän ostamamme laivan kone on näistä kahdesta alkuperäisin ja vanhin. Hollantilaisillehan on aivan käsittämätöntä, että yksi tällainen Härön perhe ajelee nyt sellaisella laivalla! Härö kuvailee hankinnan ainutlaatuista luonnetta innostuneesti.

Tijs Volker omisti laivan vuoteen 1912 saakka, kunnes sen matka jatkui Saksan ja Tanskan kautta Ruotsiin Sundin-nimisen paikallisen osakeyhtiön ruoppausurakoita hoitelemaan Ragnar-nimellä. Kovat, maailmansodan jälkeiset ajat olivat kolauttaneet myös länsinaapurissamme ja omistajayhtiö ajautuikin lopulta vararikkoon.

Vuonna 1924 perustettu sahayhtiö Iisveden Metsä Oy kaipasi laivaa hankkimiensa tukkien kuljettamiseen hakkuutyömailta Jauholahden pohjukassa sijaitsevalle uudelle sahalaitokselleen. Samalle paikalle, jossa se toimii yhä ja tismalleen samalla nimelläkin.

Kotimaan tarjontaakin oli yhtiössä tietojeni mukaan katsastettu, mutta ilmeisesti saatavilla olevat vaihtoehdot olivat olleet sahayhtiölle liian kalliita. Niinpä valtuutettiin toukokuussa 1925 herrat Vilpponen ja Holsti matkalle Ruotsiin ja päättämään, mikä laiva ostetaan. Pian tulikin jo ilmoitus, että Linköpingistä on ostettu laiva. Ruotsalaiset saattoivat laivan ajamalla Turkuun, josta se siirtyi Varkauteen Lehtoniemen Konepajalle kunnostettavaksi, ennen kuin se oli valmiina Iisveden Metsä Oy:n palvelukseen, Härö kertaa laivan saapumista Suomeen.

Laiva vihittiin suomessa S/S Metsäksi. Sen aktiiviset palvelusvuodet Iisveden Metsä Oy:n leivissä kestivät 1950-luvun loppupuolelle asti. Yhtiön konemestarin Eino Korhosen kerrotaan todenneen, että Metsä oli hyvä hinaamaan, mutta hurjasti halkoja se söi!

”Ei täällä mikään pala. Tämähän on höyrylaiva!”

Metsän kohtalona oli jäädä työvuosiensa jälkeen pitkäksi aikaa seisontaan. Se oli käytännössä täysin käyttämätön yhteensä 36 pitkää vuotta. Sillä välin, siitä oli irroteltu paljon osia. Esimerkiksi pronssisia osia sulatettiin sahan muuta käyttöä varten.

Alkuperäiset lyhdyt löytyivät myöhemmin varastoista, painemittari sahan roskalavalta. Laivan mastovalo oli siirtynyt loimottamaan valoisampaa taivalta tulijoille Metsän entisen kipparin Olavi ”Ooppera-Olli” Jauhiaisen kotitalon kuistin oven päälle.

Minä lupasin Jauhiaisille vaihtokauppana uuden lampun, jonka he saisivat itse käydä valitsemassa ja minä sen kustantaisin, Härö muistelee alkuperäisen mastovalon hankinnasta käytyä neuvottelua ja toteaa Iisveden Metsän suhtautuneen aina tosi myötämielisesti Metsän kunnostustoimissa avustamiseen.

Kunnostusurakka itsessään oli kaikkea muuta kuin helppo. Heti hankinnan jälkeisenä keväänä Metsä hinattiin lahdesta pois. Aluksi paatti näytti kelluvan ihan kelvollisesti. Turkkipellin alta löytyi kuitenkin viiden sentin pituinen kapea reikä, josta alkoi pulppuamaan vettä hurjaa tahtia laivan sisään.

Vettä oli kertynyt jo ainakin puoli metriä, kun eräs tuttavani sattui onneksi paikalle. Ryhdyimme yhdessä kauhomaan ämpäreillä vettä laitojen yli. Minä laitoin reikään harjan varren tulpaksi, Härö muistelee dramaattista tapahtumaa Lahden satama-alueella, jonne Metsä oli siirretty erään hinausyhtiön toimesta kunnostusta ja maille nostamista odottelemaan.

Kun pohja oli vihdoin keväällä 1994 kunnossa ja paatti oli valmis vesille, koeajoa lähdettiin suorittamaan Vesijärven selälle. Reissu tulikin huomatuksi virkavaltaa myöten.

Kun höyrykone laitettiin käyntiin, laivan kyljestä puski ulos suunnattomat höyrypilvet. Vilkaisin rannalle ja huomasin, että sinne oli kertynyt iso määrä paloautoja ja meitä kohti lähestyi vene. Kyydissä ollut palohenkilöstö kertoi, että heille on annettu suurpalohälytys. Minä totesin vain siihen, että ei täällä kyllä mikään pala – Tämähän on höyrylaiva! Härö muistelee tapausta huvittuneena.

Laivan virallinen paluu kotivesilleen koitti myöhemmin vuonna 1994, kun Iisveden yhdistävä Keiteleen uusi kanava vihittiin käyttöön. Seremonioiden valmisteluun kuulunut tarkastusajo Metsällä kanavan läpi ei sekään sujunut aivan kommelluksitta.

Itse presidentti Martti Ahtisaari oli tulossa avaamaan kanavan käyttöön. Huomasimme harjoitusajossa, että yksi sähköjohto näytti olevan yllättävän matalalla. No mastohan otti siihen tietenkin kiinni ja se taipui hurjasti taaksepäin. Maston päästä irtosi nuppi ja se lennähti kaaressa laivan takakannelle. Luotsipäällikkö oli aivan kauhuissaan. Siitä tuli silloin melkoinen halo, kun seuraavana päivänä oli tarkoitus jo pitää avajaiset. Onneksi sähkölaitos saatiin nopeasti paikan päälle korjaamaan johtoa, Härö tarinoi.