”Joo. Voin mä kokeilla”

 
Edessä askeltaa totisen oloinen pitkänhuiskea, harteikas ja käsistään tatuoitu mies. Välillä hän pysähtyy ja hänen katseensa tähyää vakavana kuuntelevaan nuoreen yleisöön.
 
Rankasti koulukiusatun Toni Nymanin elämässä kiinnipitänyt ainoa oljenkorsi raksahti poikki, kun hänen polvensa vääntyi koripalloturnausmatkalla Ruotsissa. ”Sä et pelaa tällä jalalla enää koskaan” oli lääkärin karu diagnoosi.
 
Nyman tapasi tyhjän päälle pudottuaan vanhan kaverinsa Sörkän metroasemalla. Se oli kohtalon hetki, joka nielaisi Nymanin elämästä seuraavat 17 vuotta.
 

Kaveri kysyi multa, että haluut sä kokeilla heroiinia? Se impulsiivinen Toni, joka halusi kokea kuuluvansa johonkin ja heittäytyä mukaan kaikkeen tyhmään vastasi, että joo. Voin mä kokeilla, Nyman muistelee tilannetta.

 
Pian hän makasi metroaseman WC:ssä sydän pysähdyksissä minuutin. Ensimmäisen piikin jälkeisen päihde- ja rikoskierteen junan päätepysäkki tuli vastaan vasta vuoden 2011 syksyllä. Onneksi ajoissa.

Minä en ainakaan usko, että näitä rikoksia olisi tapahtunut ollenkaan ilman päihteiden käyttöä, painotti nuorelle yleisölleen joensuulaislähtöinen Arttu Kilpeläinen, joka on poliisivirassaan tutkinut kolmen vuoden ajan alle 18-vuotiaiden tekemiä rikoksia maamme pääkaupungissa Helsingissä.

Ei pidä luulla, että täällä Suonenjoella vain poltetaan tupakkaa, nuuskataan tai ”vapetetaan”. Huumeita on valitettavan helppoa saada ja niitä liikkuu kaikkialla, puhujakolmikon sosiaali- ja terveysalan asiantuntija Janina Karppinen halusi kuuntelijoilleen teroittaa.

Yhteisissä talkoissa päihteettömyyden puolesta

 
Iisveden Metsä Oy pokkasi viime kesänä nimiinsä Mansikkakarnevaalien vankkumattomiin perinteisiin kuuluneen karnevaalikulkueen parhaan karnevaaliosaston tittelin. Voitosta lohkesi myös taloudellinen muistaminen.
 
Osaston parissa uutterasti henkilöstöjohtaja Kaisa Uutun orkestroimana ahertanut talkooporukka halusi yksimielisesti suunnata rahapalkinnon nuoria koskevaan ennaltaehkäisevään päihdetyöhön.
 

Paikallisten lasten ja nuorten hyvinvointi on meidän sponsorointistrategiamme keskiössä. Ennaltaehkäisevää päihdetyötä joudutaan usein tekemään hyvinkin pienillä resursseilla, joten uskon tällaisen pienenkin lisäavun sen työn hyväksi olevan ihan merkitsevää, toimitusjohtaja Tommy Lindström kommentoi.

 
Uuttu oli yhteydessä kaupungin nuorisopalveluiden vapaa-aikakoordinaattorina työskentelevään Niina Miilunpohjaan. Varojen käyttötarkoituksen kartoituksessa molemmat osapuolet kokivat tärkeäksi nuorten kohderyhmän mahdollisimman kattavan tavoittavuuden.
 

Tiesimme, että jossain vaiheessa meillä on tarkoitus järjestää tällainen ennaltaehkäisevään päihdekasvatukseen liittyvä tapahtuma. Nyt on ollut vielä aika paljon pinnalla erilaiset nuoria koskettavat päihde- ja mielenterveysaiheet. Olemme otettuja ja tosi iloisia, että saimme kohdistamiseen melko vapaat kädet ja tavoitettua sen avulla paikalliset nuoret näinkin laajasti, Miilunpohja kuvailee yhteistyöstä omia tuntojaan.

 
Lastensuojelun parissa työskentelevä äänekoskelainen puhuja Janina Karppinen pitääkin puhumista arvokkaana ennaltaehkäisykeinona.
 

Nuoret kysyvät meiltä usein miksi päihteitä käytetään, mistä ongelmiin saa apua ja mitä he voivat tehdä, jos lähipiirissä joku käyttää, Karppinen listaa.

 
Hänen mukaansa Suomessa on tarjolla valitettavan vähän paikkoja, joissa päihteiden piiriin ajautuneita nuoria hoidettaisiin. Päihderiippuvuuksia kun ei diagnosoida alle 18-vuotiaille.
 
Useampia vuosia kouluissa kokemusasiantuntijana kiertänyt ja nykyisin sijoitettujen nuorten kanssa työskentelevä Toni Nyman kertoo saavansa nuorilta tilaisuuksien jälkeen avunpyyntöjä Instagram-viestein.
 
Sosiaalisen median matalalle yhteydenottokynnykselle ja kultareunalle hän näkee myös ikävämmän trendikkään varjopuolen:
 

TikTokissa oli kerran tapaus, kun päihteidenkäyttöä kuvattiin live-lähetyksessä ja lähetykseen oli upotettu pivo-linkki. Sen kautta lähetystä seuraavat henkilöt pystyivät rahoittamaan lähetystä tekevien nuorten päihteiden hankintaa, Nyman kertoo varoittavan esimerkin.

 
Hän siirtyy keskustelun aikana pohtimaan ihan ääneen sitäkin, kannattaisiko Suomessakin siirtyä Australian käytäntöön ja kieltää sosiaaliset mediat alle 16-vuotiailta kokonaan.
 
Ongelmatilanteissa Janina Karppisen antama paras neuvo läheisistään tai itsestään huolestuneille nuorille olisi kääntyä lähimmän aikuisen puoleen. Niina Miilunpohjalta Karppisen idea saa vahvaa komppausta.
 

Olipa aikuinen ympäristössä kuka tahansa, niin se on se turvallinen aikuinen, jonka kanssa näitä asioita voi pyöritellä. Meidän aikuisten tehtävä on luoda yhdessä kaikille nuorille turvallinen kasvuympäristö, Miilunpohja päättää.

 
Päivän tärkeimmästä evästyksestä tulevaisuutta kohtaan ei jäänyt kenellekään epäselvyyttä: Yksikin kerta on liikaa. Älä edes kokeile.
 
Kiitämme yhteistyökumppaneitamme tärkeän ennaltaehkäisevän työn tekemisestä ja hienosti onnistuneesta tapahtumasta.
 
Seuraavaa Piimäpostia odotellessa, voit lukaista millä tavalla toisen yhteistyökumppanimme MLL Suonenjoen paikallisyhdistyksen arki sujuu ja mikä saa puheenjohtaja Heidi Lapille ilon kyyneleitäkin silmiin. Lue juttu tästä.

Herkistelyt ja tarkistelut, mutta etenkin turvallisuus ensin

 
Raikasta kevätaamua päästään ottamaan Iisvedellä vastaan vielä muutaman pakkasasteen voimalla. Volvon pyöräkuormaajan renkaan vierellä keltaiseen työtakkiin sonnustautunut hahmo heilauttaa kättään tervehdyksen merkiksi. Tukkikentän luottolenkki Jake Fräntilä on tullut välivuoroon hommiin ja tarkastelee kalustoa.
 

Päivittäistarkastuksiin kuuluvat esimerkiksi renkaiden läpikäynti. Katson, ettei renkaisiin ole tullut vaurioita. Valojen ja vilkkujen tarkistus, mikä onkin todella tärkeä turvallisuusasia. Täällä on paljon rekka- ja ihmisliikennettä. Tilanteita saattaa tulla yllättäen, joten kone on pystyttävä havaitsemaan helposti, Fräntilä alleviivaa painokkaasti.

Talvi on yleensä koneelle haastavampaa aikaa, kun on pakkasta ja vehkeitä laitellaan käyntiin. Yleensä annamme sen hetken pyöriä tyhjäkäynnillä ja teemme tukkikouralla liikkeitä, että öljyt hieman notkistuvat. Kesällä tärkeä rutiinitoimenpide on pölynpoisto, sillä täällä sahalla syntyy tosi paljon hienojakoista pölyä. Siinä on todellinen syttymisriski, sahan vapaaehtoisessa palokunnassakin liekkien sammutustaitoja treenaava Fräntilä selvittää vuoden aikojen vaikutusta toimenpiteisiin.

 
Kaikki on nyt vuoroon valmiina: Lähes piirulleen koneen pyörän korkuinen kuljettajamme Fräntilä kapuaa pyöräkuormaajan hyttiin astinlaudan rappusia pitkin.

Konekuskin konttorissa viihtyy ja kehittyy lähes 8 tuntia päivässä

 
Ensimmäiset ajotreeninsä Pelkosenniemen pelloilla kopittomalla rautapenkkisellä Valmetilla huristellut Jake on yksi Piimän tukkikuljettajajoukkueesta, johon kuuluvat myös palokuntakollega Kari Snellman ja yli 25 vuoden huikean uran sahan palveluksessa työskennellyt kokenut konkari Jari Hämäläinen, jolle ojennettiin elämäntyöstään ansiomerkki viime vuoden 100-vuotisjuhlassa.
 
Koneet ovat seuranneet kehityksessä ajan hampaan jälkiä ja viimeisin Volvon konemalli onkin jo tukkikentällä täydessä työn touhussa.
 

Meillä kävi vähän aikaa sitten Volvolta edustaja pitämässä uusien teknologioiden käyttöön liittyvän koulutuksen. Modernissa pyöräkoneessa on jokaiselle kuljettajalle oma kuljettajaprofiili, joka kerää tietoa koneen käytöstä ja esimerkiksi polttoaineenkulutuksesta. Se auttaa sinua kehittymään kuljettajana. Myös puhdistusta on uudessa konemallissa helpotettu, Fräntilä esitelmöi.

 
Hän lisää vielä yhden tärkeän huomion koneiden kehityskaaressa: Työskentelymukavuuden.
 

Nämä koneet ovat meillä parkissa vain tauot. Kun mietit, että me konekuskit vietämme päivästämme sen vajaan 8 tuntia täällä koneessa, niin työn ja ajoasentojen on oltava mukavia. Nykyisin hyvinvointiin ja viihtyvyyteen panostetaan ihan tosissaan. Jopa penkki on ilmastoitu, Fräntilä heittää mielenkiintoisen yksityiskohdan esimerkiksi hytin varustelusta.

Massiivisia runkomääriä leppoisan näköisesti hampaillaan nosteleva tukkikoura liikkuu haluttuihin asentoihin hytistä löytyvillä vivuilla. Rattikin on Fräntilän ohjastamassa Volvossa edelleen ajamista varten olemassa, mutta ripeämmin teräksinen työjuhta tottelee komentoja pienestä käsinojan vivusta.
 

Tämä minun koneeni näkyy karttakuvassa liikkuvana keltaisena pisteenä. Työkaluna on LogMAP-järjestelmä, josta näen sahaan menossa olevan tukin laadun ja lokeroiden tilanteen. Tieto siirtyy reaaliaikaisesti satelliitin välityksellä.

 
Sahan lokeroiden poskessa on numerokyltit. Mitäs ne oikein kertovat?
 

Ensimmäinen kyltin numero ilmoittaa lokerossa olevan tukin karkean latvaläpimitan suuruusluokan ja toinen numero tarkoittaa pituutta. Meidän suurin tukkikokomme on 260/520 ja se tarkoittaa sitä, että tukin halkaisija on karkeasti noin 26 cm ja pituus 5,2 metriä, Fräntilä selittää.

Varmaotteisena ja kaveriaan arvostavana ”zeninä” pärjää konehommissa

 
Tukkikoneen kuskin aamu- tai iltavuorossa tapahtuvaan työpäivään kuuluu työn suunnittelu ja runsas kommunikointi.
 

Katsomme, onko puuautoja lajittelupisteelle jonottamassa ja kuormia tukkipöydälle nostamassa. Tarkkailemme, että lokerot pysyvät kunnossa ja niissä on tilaa uudelle tavaralle. Näköyhteyttähän meillä ei toisiimme välttämättä ole, joten viestinnän täytyy olla välillämme aktiivista, Fräntilä avaa.

Meillä on kommunikointia varten käytössämme radiopuhelimet, joilla olemme yhteydessä lajitteluun ja sahaan. Sitä kautta me saamme tietoa myös poikkeuksellisista tilanteista. Esimerkiksi silloin, kun sahassa kierrätetään ulkopuolista väkeä tutustumassa toimintaamme. Alkuviikosta on asiallisemmat jutut ja loppuviikkoon ne saattavat vähän keventyä, Fräntilä hekottelee.

 
Varmaotteiset ja rauhallisesti tehtävät nosto- ja laskusuoritukset ruokkivat noin 700 motin kokoista yhden työvuoron tuotoksen onnistumista tukkiterminaalista valmiiseen sahatavarapakettiin hänen mielestään parhaiten.
 

Hyvä rytmi ja yhteishenki on tärkeää. Pystymme lukemaan toisistamme jopa ilman sanoja, mitä ollaan seuraavaksi tekemässä. Arvostamme toisiamme yksilöinä ja pyrimme parhaamme mukaan pitämään huumorin tässä tekemisessä koko ajan mukana, Fräntilä niputtaa loppuun.

 
Useiden kymmenien järkälemäisellä Volvolla pihalla rullattujen kilometrien ja tuhansien kouran kautta kulkeneiden tukkien jälkeen on aika laittaa kone parkkiin ja tankata se seuraavalle kuskille käyttövalmiiksi.

Hevosistaan kuuluisasta Orimattilasta Koskisen Oyj:n matkassa maailmaa näkemään ponnistaneen Jesse Kuusiston suvussa on puuta jo neljännessä polvessa. Jos Koskisen ja Iisveden Metsän maaliskuussa julkistama liiketoimintakauppa vahvistuu suunnitelmien mukaan, Kuusisto tulee ottamaan ohjat vastaan Piimän sahan vetämisestä vuodesta 2006 vastanneelta Tommy Lindströmiltä. Piimäposti karautti tervehtimään Kuusistoa ja ottamaan selvää, mistä puusta Hämeestä Savoon saapuva uusi vetäjä on veistetty.

Verenperintönä puuta jo neljännessä polvessa

Talven mahdin jo napakasti taittanut maaliskuinen aurinko loimottaa Piimän tontilla tutun kuusentuoksun saattelemana. Työnjohdon toimiston yläkerran neuvotteluhuoneen naapurisopesta metsäosaston Eero Riipinen nyökkää ja huiskauttaa kättään tervehdyksen merkiksi.

Pian ”kopiksikin” kutsutun yläkerran ovi avautuu ja varman topakasti käsipäivää tarjoilee pitkänhuiskea herrasmies, joka esittäytyy Jesse Kuusistoksi. Kuusisto on tullut tänään piipahtamaan Sydän-Savoon Piimän tiluksia tutkailemaan ja sahuriväen kanssa rupattelemaan.

Ensimmäiset vaikutelmat ovat kyllä tosi hyvät. Täällä on ollut hyvin ystävällinen ja positiivinen vastaanotto porukan keskuudessa. Olemme vaihtaneet ajatuksia miten meillä tänään menee ja tässä pikkuhiljaa tutustutaan toisiimme paremmin hetki kerrallaan, Kuusisto kuvailee ensitunnelmiaan savolaisesta lupsakkuudesta ja ihmisistä.

Jesse Kuusistolle tuoreen, työstetyn puun tuoksu ja sahamiljöö ovat molemmat varsin kotoisia elementtejä, sillä Kuusiston isoisän isä oli sahuri ja hänen nykyisin jo eläköitynyt isoisänsä on pyörittänyt Hämeessä edelleen toiminnassa olevaa raamisahaa yli 50 vuoden ajan. Hänen isänsä puolestaan työskentelee puun jatkojalostuksen parissa.

Kyllä tämä puuala on tullut minulle ihan verenperintönä. Olen ollut jo nuorempana kesätöissä auttelemassa sahan töissä. Työtehtävät vaihtelivat laidasta laitaan itse sahaustyöstä trukin ja pyöräkoneen kuljettamiseen, mikä on käytännön kannalta hyvä asia. Jos on kiinnostunut puuteollisuudesta, niin käytännöstä kannattaa aloittaa, Kuusisto palailee ajassa elämää taaksepäin ja jakaa havaintojaan vinkiksi.

Kuusiston omat uratavoitteet johtivat hänet kotoseutunsa lyhyen matkan äärellä sijaitsevaan opinahjoon Lahden Ammattikorkeakouluun vuonna 2014, josta hän myöhemmin valmistui puutekniikan insinööriksi vuonna 2017.

Siinä kävi sellainen onnekas sattuma, että tutustuin opiskelujen aikana Koskisen liiketoimintaan ja pääsin sitä kautta tutustumaan puuteollisuuden asiakkaisiin ja näkemään myös maailmaa, Kuusisto kertaa urapolkuaan.

Hänen mielestään suomalainen saha- ja puuteollisuus on maailmalla äärimmäisen arvostettu ja lujasti luotettu juttu erityisesti huippulaatuisen raaka-aineen ja ykköstason metsä- ja puualan tietämyksen viitoittamin eväin.

Asiakkaat arvostavat sitä, että tuotteet on tehty heidän näkökulmistaan vastaamaan parhaiten heidän toivomiaan käyttötarkoituksia, Kuusisto kuvaa kotimaisen asiakaslähtöisyyden timanttisen tärkeää asiakastyytyväisyyden peruspilaria.

Rohkeutta ja sahuuta yli 115 vuoden kokemuksella

Maaliskuussa julkaistiin suuri uutinen Koskisen Oyj:n ja Iisveden Metsä Oy:n välisestä kaupasta, jolla Koskisen Oyj ostaa Iisveden Metsä Oy:n liiketoiminnan.

Koskisen Oyj:n tarinassa ja historiassa on nähtävissä samankaltaisia piirteitä sukupolvisesta työstä, kumppanuudesta ja sinnikkyydestä. Tosin, ”Piimää” voinee tituleerata Koskisen rinnalla nuoremmaksi vesaksi, sillä Koskisen Oyj:n historia alkaa kaksikosta 15 vuotta varhemmin ja vuodesta 1909.

Varsinainen sahaus käynnistettiin Hämeen komeiden havumetsien kupeessa Lappilassa toukokuussa 1909, kun osuuskunnan pystyttämässä saharakennuksessa ei ollut vielä lainkaan seiniä saati edes lattiaa jalkain alle.

Kalle Koskinen, joka nimetään Koskisen-konsernin syntykertomuksen rakentumisen pääarkkitehtinä, vuokrasi niukan taloustilanteen keskellä työkaverinsa Kalle Lehtisen kera osuuskunnan sahan itselleen. Vuoden 1912 kohdalla kaksikko laittoikin sitten jo kättään taskuun sen merkiksi, että aiemmin vuokrattu toiminta ostettaisiin osuuskunnalta tuotantolaitteineen.

Tolokun immeisiä etelästä Savoon

Koskisen Oyj:n Jesse Kuusisto on Iisvedellä työpisteitä kierrellessään havainnut toinen toistaan tukevan kumppanuuden kulttuurin sahuriväen parista. Hän on tulossa mukaan manttelinperijäksi ja toiminnan veturiksi vuonna 2006 oman kapulansa sahan arjen pyörittämiseen vastaanottaneen Tommy Lindströmin jatkajaksi.

Lieneekö sekin yhteneväisyys isompaa nerokasta suunnitelmaa: Lindström oli niin ikään Etelä-Suomesta omaan pestiinsä tänne Savoon astuessaan ja Kuusiston tavoin myyntipäällikön tehtävissä. Vieläpä silloin lähes saman ikäinenkin vain yhden vuoden heitolla!

Mitä Lindström miettii itse vaihdoksen äärellä?

Olen kyllä tosi iloinen siitä, jos ja kun Jesse tulee tänne tätä toimintaa johtamaan. Siinä on mielestäni oikein tolkun immeinen, Sutkauttaa Lindström paketoinnin kahvituvan seinäkarmiin rennosti nojaten.

Minulla on Koskisesta hyvin myönteinen kuva ja se oli tullessani töihin erityisesti positiivinen yllätys, miten hyvin modernissa teollisuudessa työskennellään. Ja vieläpä maailmanlaajuisesti. Koskisen on aina halunnut ja haluaa pitää jatkossakin hyvää huolta ihmisistä. Esimerkiksi työturvallisuuteen panostetaan paljon. Kaiken lähtökohtana on, että kun tullaan terveenä töihin, niin töistä myös lähdetään ehjänä kotiin, Kuusisto sanoittaa.

 
Työt ja tarinat jatkuvat. Piimäposti ja koko sahan väki toivottaa Kuusiston tervetulleeksi Savoon. Hommat Iisvedellä jatkuvat hyvissä käsissä tästäkin eteenpäin.
 
Seuraavaa tarinaa kirjoitellessa ja odotellessa, voit käydä tarkemmin tutustumassa Koskisen Oyj:n toimintaan heidän verkkosivullaan www.koskisen.fi.

Retkeily- ja erätiedon oppeja tulevaisuuden retkiin

 
Keli suosii retkeilijää perjantaiaamuna. Ilma on hieman pakastuksen puolella ja aamuvarhainen aurinko sarastaa heijasteitaan rautalampilaisen Matti Lohen Koulun ovilaseista takaisin. Koulun takaa löytyy piha ja nostosaranalla varustettu portti, josta läpikulkija pääsee lyhyen askelluksen ja rappusten päätteeksi ovelle. Ovessa kerrotaan värikkäin kirjaimin, että nyt on saavuttu paikallisen metsäeskarin kotipesälle.
 
Sisältä käytävää pitkin kaikuu sekoitus naurun ja puheen sorinaa. Minuuttiviisari lähestyy yhdeksää. Metsäeskarin väki on järjestynyt keltaiset huomioliivit päällä säntilliseen jonoon rappusille retkelle lähtöä varten.
 

Aikuinen menee meillä aina ensin, että meillä on turvallista ja koska edessä voi olla vaaroja. Esimerkiksi karhu, eräs nuorukainen jakaa tietämystään liikkumisjärjestyksestä.

 
Ylätasanteelle ilmestyvät pian ryhmän vetäjinä työskentelevät Pekka Seppälä, Pirjo Laitinen ja Virpi Jäntti.
 

Vuoroviikoin me olemme ryhmien kanssa ulkona liikkumassa tai kynä- ja kirjaharjoituksia tekemässä. Toki tehtäviä tehdään myös ulkona, Seppälä avaa metsäeskarin rytmiä ja päiväjärjestystä.

 
Eskarin väestä muutamat nuorukaiset selvittävät minulle äänensävy tohkeisenaan, miten ulos kannattaa pukeutua. Kylmä, kuuma tai retkisää on mitä enimmässä määrin pukeutumiskysymys ja tämän suhteen eskarista ammennettua erätietoa näyttäisi olevankin tarkkaavaisesti tankattu.
 
Suuntaamme ulos kohti päivän retkikohdetta eli lähistöllä sijaitsevaa Turkkilanvuorta, jonne taivallamme noin muutaman kymmenen metrin letkana jalkalihasenergialla.
 

Miksi mennä metsään ja liikkua vain puolet vuodesta?

 
Metsäeskarikonseptin tarina sai alkunsa vuonna 2004 Hämeenlinnan Hattulassa. Seppälä teki tuolloin lasten kanssa ahkerasti polkupyöräretkiä ja syksyn päätteeksi oli aika siirtää pyörät varastoon.
 

Siinä sitten mietin, että miksi nämä polkupyörät pitää viedä varastoon? Tätähän voisi tehdä koko ajan vuoden ympäri. Eikä aina tarkoituksena tarvitse olla se, että mennään metsään. Liikkuminen olisi kaikkein tärkeintä, Seppälä muistelee.

 
Seppälän visiolle on totisesti tilausta, sillä nykytiedon valossa suomalaiset nuoret viettävät noin 9–10 tuntia päivästään täysin paikallaan. (Lähde: Jyväskylän Yliopisto, 15.4.2024)
 
35 vuotta sitten alkaneen Konneveden seudun vapaa ajan asumiskokemuksen harjaannuttamalla pieteetillä Seppälälle oli helppo päätös lähteä mukaan Rautalammin toimintaan, kun paikallinen Metsäeskari käynnistettiin noin 5 vuotta sitten.
 
Koulun parkkipaikan kohdalla Seppälä nostaa kätensä tervehtimisen merkiksi saapuvalle autoilijalle, jonka ohjauspyörän takaa kyydistä ulos nousee Pekka Saarikko. Paikallinen väki tuntee Saarikon parhaiten erityisesti hänen opetustyöurastaan Kerkonkosken Koulun pitkäaikaisena koulunjohtajana ja rehtorina. Metsäeskarin kävijöille hän on kuin kummi ja toiminnan isähahmo.

Kaikenlaisia peikonpesiäkin keksii, kun kaikkea ei ole keksitty valmiiksi

 
Tänään metsäretkemme ohjelmassa on lintujen ruokintapaikkojen täyttö ja evästyshetki Metsäeskareiden metsäretkien tukikohdaksi valmistuneella Käpynäkodalla, joka vihittiin virallisesti käyttöön helmikuussa 2024.
 
Miten ohjelmallisia retket ovat ja millaisen merkityksen Saarikko näkee metsäympäristön tuovan lasten luovuudelle?
 

Toki on valmiiksi suunniteltua ohjelmaa, mutta myös vapaata leikkimistä. Lapset saattavat kysyä tehtäviä tehdessään meiltä, saako niiden jälkeen leikkiä. He keksivät hyvin vähästä kaikenlaisia peikonpesiä, eikä siihen tarvitse olla heille mitään sen kummempia valmiita temppuratoja, Saarikko jakaa arjesta omia havaintojaan.

Odotettu opinahjo, johon kaikki ovat samalla viivalla

 
Nykyisin julkisuudessa käydään paljon keskustelua luonto- ja metsäsuhteen kuihtumisesta kaupungistumiskehityksen myötä. Metsäeskarin toiminta onkin oivallinen tapa luoda ja vahvistaa näitä suhteita jo lapsesta pitäen.
 
Eskarin opettajana työskentelevä Pirjo Laitinen on iloinen siitä, että metsäeskarin idea on otettu vanhempien toimesta vastaan positiivisesti ja toiminnan ympärille on syntynyt vetovoimaa.
 

Metsäeskariin ei tarvitse mitenkään erityisesti hakea ja eskarilaisia ei mitenkään valikoida, vaan kaikki lapset ovat samalla viivalla. Tämä on nykyisin jopa sellainen odotettu paikka. Päästään mekin vuorostamme sitten retkeilemään, sanovat lapset itse, Laitinen summaa.

 
Retkemme on tulossa kohti päätöstään ja laskeudumme loivasti mutkittelevaa rinnettä alaspäin. Rinnettä risteää yksi Rautalammin maailmalle avautuvan ikkunan kiintopiste eli alamäkiluistelun MM-rata. Perillä Käpynäkodalla mehu, keksit ja nuotiopannukahvi odottavat nautiskelijoitaan.

Yhteisillä talkoilla lisää kaikille saavutettavia elämyksiä retkeilyyn

 
Käpynäkota on todellinen paikallinen yhdessä tekemisen voimainnäytös, sillä sen rakentaminen edellytti paljon erilaisten hankinta- ja resurssikysymysten ratkontaa. Iisveden Metsä Oy auttoi kodan syntykertomuksessa lahjoittamalla kaiken tarvitun lujan ja vankan kuusimateriaalin runkopilareista lattiaan ja verhoukseen. Pekka Seppälä kuvaa yhteistyötä ”Piimän” kanssa vaivattomaksi.
 

Toimitusjohtaja Tommy Lindström itseasiassa tiedusteli meiltä ihan itse, että saako paketeissa olla pyydettyä määrää enemmänkin tavaraa, Pekka Saarikko kuvaa tiedustelulleen saamaansa vastaanottoa.

 
Kauniin ja ulkomuodoltaan hyvin uniikin kodan varsinaiseen rakennustyöhön saatiin vetoapua Savon Ammattiopiston rakennuslinjalta. Kodan lämminhenkisten sisustusesineiden ja taljaverhoilujen lomassa on pitkä rivi nimiplakaatteja, joihin on kaiverrettu yhteistyökumppaneiden nimiä.
 

Kodan käyttöoikeutta ei ole rajattu vain metsäeskarille, vaan se on myös vapaasti yleishyödyllisessä käytössä ja toimii varausperiaatteella, Saarikko muistuttaa ja kertoo, että varausvuoroista voi tiedustella lisää metsäeskarilta.

Se kun saa laskea liukumäkeä ja eväät, kuuluvat tänään vastaukset.

 
On aika kiittää mukavasta retkipäivästä, raapustaa tulen loisteessa lämminnein käsin Käpynäkodan aulassa odottavaan vieraskirjaan puumerkki ja terveiset päivästä seuraaville retkeilijöille.
 
Metsäeskarin kuulumisia voit seurata ja bongailla tarkemmin esimerkiksi Rautalammin Kunnan SoMe-viestintää seuraamalla.
 
Seuraavaa Piimäpostia odotellessa voit lukaista aiemman juttumme toisesta lasten ja nuorten elämään iloa tuovasta yhteistyöstämme eli Vanhamäen Kuusikabinetista tästä.

PEFC-sertifiointi on metsänomistajalle kuin vakuutus, joka auttaa tekemään omalle metsälle kestäviä päätöksiä. Joskus metsänomistajille sertifioinnin puuttuminen voi tulla puukauppaa hieroessa jopa täytenä yllätyksenä. Vuoden 2025 alusta alkaen Iisveden Metsä Oy tarjoaa metsän PEFC-sertifiointiin liittämistä maksuttomana palveluna puukauppojen yhteydessä. Piimäposti uteli kolmelta savolaisjuuriselta metsän ystävältä ja asiantuntijalta, mikä merkitys sertifioinnilla on ja miksi oman metsän kannattaa olla järjestelmässä mukana.

Silmä lepää hyvästä hoidosta

Kun ”Piimän” metsäosaston toimintaa johtavalta Eero Riipiseltä kysäisee lomakuulumisia, ei ole kovinkaan tavatonta kuulla hänen vaeltaneen hangessa pohjoisen erämaan tuiskuttavilla saloilla.

Luonnossa tulee liikuttua erä- ja vapaa-ajan retkeilyn myötä vuosittain satoja kilometrejä ja nukuttua noin 15–20 yötä. Kun lähden metsään tai retkelle, en lähtökohtaisesti lähde sinne tapaamaan muita ihmisiä. Reissut ovat minulle eräänlaisia oman mieleni kokeita. Kun tunturissa on kylmä ja tuulee, siellä olet todellakin omien ajatustesi kanssa yksin, Riipinen avaa eränkäynnin filosofiaansa.

Kuulostaa varsin virkistävältä vaihtelulta kaiken älyteknologian tuoman sumun keskelle. Riipinen tosin lisää, että harvoin reissuilla onnistuu kokonaan väistämään kanssaeläjiään. Kohtaamiset ovat poikkeuksetta rentoja ja miellyttäviä.

Esimerkiksi jollekin autiotuvalle saattaa tulla yhtaikaa täysin entuudestaan tuntematon porukka, jonka kanssa sitten myöhemmin vaihdetaan säännöllisesti sosiaalisen median kautta kuulumisia, hän jatkaa.

Helppokulkuisten ja talouskäytön ulkopuolella olevien kansallispuistojen vastapainoksi Riipisen oma silmä lepää suuresti hyvin hoidetussa kotimaisessa talousmetsässä. Pahimpien ryteikköjen uupumisella on itseasiassa isokin merkitys metsän monipuoliselle hyödyntämiselle:

Jos metsä olisi hoitamaton ja vaikeakulkuinen, se karsisi paljon mahdollisuuksia hyödyntää esimerkiksi erilaisia luonnonantimia. Kuten marjoja ja sieniä. Siellä metsässä ei silloin voisi liikkua yhtään niin helposti, toteaa Sahateollisuus Ry:n metsä- ja ympäristöpäällikkö Anniina Kostilainen.

Leppävirran ja Varkauden seudulta savolaisen lupsakkuuden Etelä-Suomeen evääksi ammentanut Kostilainen toteaa nykyisen kotikontunsa eli Vantaan olevan myös sangen metsäistä seutua:

Keskeisin ero maaseudun metsiin on, että täällä ei ole niinkään jalostavaa metsän teollisuuskäyttöä, vaan enemmän virkistyskäyttöä. Täällä on kaavoituksen suhteen tehty minusta viisaita päätöksiä, kun metsä on enimmillään vain 300 metrin päässä asutuksesta, Kostilainen jakaa kiitosta.

Riipinen ja Kostilainen ovat yhtä mieltä siitä, että Suomessa on ollut hyviä kannustimia metsien ylläpitoon ja säilymiseen. Viime aikoina on tosin ilmaantunut hieman huolestuttavia pilviä näköpiiriin, jotka tulevat metsänomistajille itselleenkin jopa yllätyksenä.

Meidän tehtävänämme täällä Iisveden Metsä Oy:n puunhankinnassa on aina puukauppojen yhteydessä ottaa aktiivisesti metsänomistajien kanssa puheeksi metsien PEFC-sertifioinnin tilanne. Kun kerromme metsänomistajalle, että hänen metsänsä ei jostain syystä kuulu sertifioinnin piiriin juuri nyt, hämmästys voi olla iso. ”Ai jaa. Onpa jännä. Kyllä minä mielestäni siihen kuulun” on ihan tyypillinen vastaus takaisin. Kokemukseni mukaan suomalaiset metsänomistajat kyllä haluavat ajatella metsänhoidossa seuraavia sukupolvia. Tehdä asioita vastuullisesti ja oikein, Riipinen painottaa.

Mikä on PEFC-sertifiointi?

 
PEFC-sertifiointi on sertifiointijärjestelmä, joka otettiin käyttöön Suomessa 2000-luvun alussa. Sertifioinnin tarkoituksena on toimia sitoumuksena ja ohjenuorana sille, että metsässä tehdään kestävyyden ja jatkuvuuden näkökulmasta oikeita toimenpiteitä.
 
Suomessa yksityismetsät ovat sertifioidut alueellisen PEFC-ryhmäsertifioinnin kautta. Tämä tarkoittaa sitä, että sertifikaatti on myönnetty maantieteelliselle alueelle, johon alueen metsänomistajat voivat halutessaan osallistua.

Alueellisia ryhmäsertifikaatteja hallinnoivan Kestävän Kestävän Metsätalouden Yhdistyksen  eli KMY:n sertifikaattien piiriin kuuluu tällä hetkellä noin 12 miljoonaa hehtaaria metsää. Yhteensä Suomen talousmetsien pinta-alasta on PEFC-sertifioitu noin 83 %.
 
Metsänhoitoyhdistykset tarjoavat PEFC-sertifioinnin jäsenilleen jäsenetuna. Yhdistyksen jäsenyydestä tuli kuitenkin vapaaehtoinen vuoden 2014 lakiuudistuksessa. Se tarkoittaa sitä, etteivät kaikki metsänomistajat ole enää yhdistyksissä jäseninä ja heidän on järjestettävä metsänsä sertifiointi muutoin.
 
Kun sertifiointi perustuu määräaikaiseen sopimukseen jatkuvan jäsenyyden sijaan, metsäkiinteistöjä myös putoaa sertifioinnin ulkopuolelle, jos metsänomistaja ei muista uusia sertifiointisopimusta. Vahingossa sertifioinnin piiristä pudonneet metsät ovat laskeneet sertifioitujen metsien osuutta kaikista metsistä.
 

Metsänhoitoyhdistykseen kuuluminen oli jatkuvaa ja puukauppoja tehdään kuitenkin vain silloin tällöin. Edellisen ja seuraavan puukaupan välissä saattaa olla jopa vuosikymmeniä. Metsä on voitu myös myydä seuraavalle omistajalle. Tämä tuo haasteita ihan lakiteknisestikin henkilötietosuojalain eli GDPR:n vaatimusten vuoksi, sillä ikuista tiedonsiirto-oikeutta ei voi kenelläkään olla ja siksi sertifiointisopimuksia on päivitettävä aika-ajoin, toteaa yhdeksi juurisyyksi KMY:n nykyinen toiminnanjohtaja Kaisa Kettunen.

 
Kettunen tutustui jo metsäkouluaikoinaan Italiassa metsän käyttöön liittyviin sertifiointijärjestelmiin ja kiinnostui tekemään pääleipäpuunsa niiden parissa. Vaikka aikanaan lapsena kotitiluksillaan Iisalmessa heinää polkiessaan omille vanhemmilleen tokaisikin pysyvänsä metsätöistä visusti isompana loitolla.
 
Kettunen on tyytyväinen etenkin siihen, että nykyinen PEFC-sertifiointijärjestelmä mahdollistaa kansallisen päätöksenteon sertifioinnin pääkohdista ja sisällöistä yhdessä eri toimijoiden kanssa.
 

Kokeneiden auditoijien kanssa keskustellessa olen huomannut heidänkin puheistaan, että asiat ovat kehittyneet koko ajan parempaan suuntaan. Vastuullisuuden ja kestävyyden teemat kertovat siitäkin, millaisessa yhteiskunnassa me elämme. Jos meillä ei olisi tätä nykyistä järjestelmää käytössämme, niin jotain velvoittavaa sääntelyä olisi aivan varmasti silloin kuitenkin tilalla, Kettunen toteaa.

 
PEFC-sertifioinnin ulkopuolelle jääminen ei ole kenenkään asiantuntijan mielestä hyödyllistä metsänomistajalle. Pikemminkin päinvastoin.
 

Esimerkiksi me Iisveden Metsällä ostamme tuotantoamme varten PEFC-sertifioitua puuta, koska tuotannon loppuasiakkaatkin sitä edellyttävät. Yritykset ottavat nykyisin tosissaan erilaiset vastuullisuuskysymykset ja heille on tärkeää tietää ja tuntea raaka-aineen alkuperä. Sertifioidulla puulla on yksinkertaisesti parempi kysyntä. Jos meillä ei olisi sertifioitua puuta tuotettavaksi, niin mitä silloin tapahtuisi? Eihän silloin kenenkään kannattaisi mitään edes tuottaa, Eero Riipinen pohtii.

Vakuutus ja työkalu yhdeltä istumalta

 
Mahdolliset huolet ja epävarmuustekijät sertifioinnin tuomista vastuista johtuvat Kaisa Kettusen mielestä enimmäkseen siitä, että sertifioinnin sisältöjä ja vaatimusten taustalla olevia ekologisia perusteita ei ehkä vieläkään tunneta tarpeeksi hyvin.
 

Voi olla esimerkiksi sellainen käsitys, että sertifioinnissa määritellyt säästö- ja lahopuut lisäisivät metsässä tuholaisvahinkojen riskiä, vaikka säästöpuut ja lahopuut nimenomaan poistavat sitä esimerkiksi runsastuvan linnuston kautta, jotka syövät tuholaisia, Kettunen muistuttaa.

 
Sahateollisuus Ry:n Kostilaisen mukaan, sertifioinnilla ja siihen sitoutumisella pystytään monipuolistamaan metsien lajistoa. Säästöpuut järeytyvät, kelottuvat ja lahoavat. Lahopuu on tuhansille lajeille tärkeä pesäpaikka tai ravintoa.
 

PEFC-sertifiointia parempaa työkalua en voisi edes kuvitella metsänomistajalle, joka haluaa hoitaa metsäänsä vastuullisesti ja kestävästi. Sertifiointi on vakuutus metsänomistajalle siitä, että sisällössä olevat asiat tehden tapahtuu juuri oikeita asioita, hän tokaisee.

 
PEFC-sertifiointiin liittyminen ei onneksi suuria ponnisteluja metsänomistajalta vaadi.
 

Metsänomistaja allekirjoittaa sitoutumisasiakirjan, jolla hän sitoo tietyn kiinteistönsä PEFC-sertifiointiin. Kun metsänomistaja tekee metsänhoitoa tai tilaa hoitotöitä eri urakoitsijoilta, suunnitelmissa ja töissä huomioidaan silloin vaatimusten noudattaminen, Kettunen avaa prosessia.

 
Metsänomistaja voi liittää kiinteistönsä sertifiointiin itsenäisesti KMY:n kautta, jolloin siitä peritään metsänomistajalta ilmoittautumismaksu.
 

Nyt sertifiointi voidaan kuitenkin hakea Iisveden Metsän puukauppojen yhteydessä kohteena olevalle metsälle täysin maksutta. Toivottavasti me voimme yhtiönä omalta osaltamme ylläpitää ja jopa nostaa PEFC-sertifioitujen metsien osuutta tämän ratkaisun myötä, Eero Riipinen päättää.

 
Seuraavaa Piimäpostia odotellessa, voit lukaista metsäosaston asiantuntijoiden vastauksia metsänomistajien kysymyksiin puukauppojen tekoa varten tästä.

Langat lauloivat mereltä, mitä sahasta soitettiin

 
Nietosta ei ole nimeksikään näköpiirissä, kun tammikuuta eteenpäin iltapäivästään päivää jo hiljalleen venyttävä Jauholahden tienoo saa seurakseen sille hyvin tutun tulijan. Tapio Rissasen lapsuudenkoti oli aikanaan Piimän tontin pihapiirissä, sahan ja lautatarhan välisessä koivikossa.
 
Rupatteluhetkeämme isännöivä konttori tuli kamareitaan ja lankkulattiaansakin myöten Rissaselle tutuksi jo varhaisvuosina, kun oli aika laittaa leikit käyntiin lapsuudenystävän, toimitusjohtaja Arvo Tanhuanpään Anita-tyttären kanssa.
 

Sahan työväki suhtautui minuun ja lapsiin muutenkin aina hyvin lämpimästi, eikä kukaan juuri kiusannut. Johtajasta minulle ei jäänyt niin tarkkaa muistikuvaa, koska hän matkusti ja oli poissa paljon, Tapio Rissanen miettii posliinisen kahvikupin korvaa salihuoneen pöydässä tapaillen.

 
Mato-onginta rannalla sijainneilla tukinnostopaikoilla on myös selvästi piirtynyt Rissasen muistiin. Samoin uuttera työnteko, jota pääsi harjoittamaan hyvin harvain, koska varsinaisia työn ikärajoja ei tuolloin vielä niin tarkoin tunnettu.
 

Täältä on kaikki muistot kesätöistä alkaen. Täällä sahalla oli sellainen periaate, että koululaisille tarjotaan kesätöitä ja meitä olikin täällä hommissa kymmeniä! Muistan miten olin niputtamassa kimpejä hedelmälaatikoita varten.  Ne olivat menossa Englantiin. Kimmet sidottiin yhteen rautalangoilla lujaksi nipuksi. Vanhoissa ilmakuvissa ne kimpitarhat näkyvät varmaan edelleen, hän tuumii mielessään taaksepäin aikaa palaten.

Tapio Rissasen Einari-isä oli vuonna 1944 kiiruhtanut Petroskoista jatkosodan pauhusta sahan työn tahtia ja tuotantoa pyörittämään. Työtä, leipää ja lämpöä kun tarvittiin kipeästi Sisä-Savon sydämeen.

Isäni oli valmistunut Viipurin sahakoulusta vuonna 1936. Olosuhteet olivat silloin sodan jälkeisessä Suomessa hyvin hankalat. Kanadassa oli isälle jo työpaikkakin valmiina, jos tilanne täällä olisi kehittynyt liian vaikeaksi. Asiat kuitenkin lähtivät kulkemaan parempaan suuntaan, Rissanen muistelee.

 
Einari Rissasen titteli ja tehtävä sahanhoitajana oli taannoinen vastine nykyiselle tuotantojohtajan vakanssille, joka metsäteollisuuden alan työnimikkeenä yleistyi vasta 1970-luvulla ja silloinkin lähinnä vain isoimmissa sahalaitoksissa.
 
Leiviskässään Einari Rissanen oli varsinainen monitoimimies, joka huolehti tuotannon suunnittelun sekä oikeat tavarat oikeisiin laivoihin ja myös uuden henkilöstön palkkauksen.
 

Meillä käytiin oveen koputtelemassa iltaisin ja kyselemässä töitä. Ihmiset saattoivat tilata meiltä kaukopuhelun ja sitten istahtaa tuvan pöydän ääreen odottelemaan saapuvaa soittoa. Puhelimet olivat 40- ja 50-luvuilla melko harvinaisia, Rissanen kertoilee.

 
Oli puhelimella toinenkin rooli: Sen tehtävänä oli piristä myös laivoilta saapuvien sähkösanomien merkeiksi.
 

Esimerkiksi Porin satamaan tuleva alus lähetti jo mereltä ennen satamaan saapumistaan sähkösanoman. Siitä lähetetiin puhelimitse heti tietosisältö ja meillä kotona kirjoitettiin viesti ylös. Minäkin vastaanotin niitä, ainakin laivojen nimissä oli tulkintaongelmaa. Näin isä osasi nopeasti ryhtyä valmistelemaan satamaan lähetyksiä sekä toimittaa oikeat tavaraerät, oikeaan paikkaan ja oikea-aikaisesti, Rissanen kuvailee muinaista logistiikka- ja viestintämanööveriä.

Tapio Rissaselle vuonna 1927 valmistunut sahan konttorirakennus on lattioita myöten tuttu paikka.

Ylpeyttä työstä ja inhimillistä kaukokatseisuutta

 
Puute ja niukkuus olivat 1940-luvun lopulla seudulle isoja ongelmia. Toisinaan myös iloliemi virtasi. Työväen rilluttelu ja ilonpito oli kuitenkin suht säntillisesti rajattu lauantai-iltoihin ja työkunto maanantaina oli jokaiseen sahatyöläiseen iskostunut kunnia-asia. Sitä ei tarvinnut erikseen juuri teroittaa. Sahan väki arvosti omaa työtään niin paljon.
 
Vuonna 1924 metsänomistajien toimesta alulle pantu sahalaitos oli merkittävä elinkeinon lähde koko seutukunnalle. Ihmisten keskinäistä vastakkainasettelua Rissanen ei muista koskaan nähneensä tai tunteneensa, vaikka näkemyseroja oli yhtä lailla kuten erilaisten ihmisten välillä on tänäänkin.
 

Iisvesi oli sellainen köyhä työläismiljöö. Perheasunto tarkoitti yhtä huonetta ja hellasyvennystä. Silti ihmisissä loisti sellainen valoisuus ja peruspositiivisuus. Uskon, että siihen osaltaan auttoi ihmisten väliset hyvät ihmissuhteet. Naapuria aina autettiin, Rissanen pohtii.

 
Keskinäisen kunnioituksen peruskantoa juurrutti varmasti myös sahojen harjoittama sosiaalipolitiikka. Jälleenrakennuksen alkutaipaleella ei suhdannevaihteluissa tunnettu esimerkiksi lomautuksia. Välillä lisävuoroon palkattiin kymmeniä ihmisiä. Välillä saha kävi vain yhdessä vuorossa. Työntekijämäärä vaihteli tuotantotilanteen mukaan.
  

Isäni joutui pohtimaan arjen tilanteita, kun piti huonon tilanteen vuoksi päättää kymmeniä työsuhteita. Kuulin kotonani isän käyvän työnjohtajan kanssa tarkkaan läpi koko työntekijän perheen asemaa. Tilanteessa katsottiin, oliko puolisolla töitä. Viimeiseen asti haluttiin välttää se tilanne, ettei koko perhettä kohtaisi yhtä aikaa täysi työttömyys. Sitä selvitettiin huolella.  Silloin ei ollut mitään sosiaaliturvaa, Rissanen käy muististaan läpi sangen inhimillistä ja kauaskantoista katsantotapaa pakkoraoissakin.

Sinnikäs sahuri ei sellubuumia tai ”aateekoota” säikähdä

 
Koko kotimainen sahakenttä tuli erityisen hyvin tutuksi Tapio Rissaselle 1970-luvulla, kun hän toimi yhä edelleenkin puuteollisuuden äänitorvena toimivan Puumies-lehden päätoimittajana.
 

Silloin kiersin läpi kaikki Suomessa toimineet sahatuotantolaitokset. Tällaisia Iisveden Metsä Oy:n kaltaisia sahoja oli silloin vielä noin 300. Silloin 70-luvulla oli paljon yhden perheen omistamia pieniä sahoja. Alalla paperi ja sellu olivat niin sanotusti oikeaa bisnestä ja saha nähtiin usein pelkästään hakkeen tuottajana. Tämä näkyi myös siinä, että sellukonserneissa investointiasteet olivat kovemmat, Rissanen muistelee energiakriisistäänkin muistettavan vuosikymmenen muutosaskeleita.

 
Lukuisat pienet perheiden omistamat sahat joutuivat vaikeuksiin siitä syystä, että sahatavaramarkkinat ovat aina olleet perin ailahtelevaisia. Perheomisteiset sahat eivät osanneet vielä 1970-luvulla erikoistua, vaan yrittivät kilpailla massatuotannon sarjassa. Se johti usein sahaustoiminnan päättymiseen.
 
Suurissa konserneissa tuloksen tavoittelu suosi sellun tuotantoa. Sahamiehet joutuivat istumaan sellukonserneissa neuvottelupöydissä hiljaisina, kun investointipäätöksiä ryhdyttiin tekemään.
 

Sehän on ihan ymmärrettävää, kun sahatuotteilla oli niin paljon pienempi liikevaihto. Jos se sahaus ja hake ovat alle 10 %, niin minkä teet? Tuohon aikaan tukeistakin tehtiin usein mieluummin sellua. Se oli tärkeämpää, hän kuvailee tuon aikakauden konserniajattelua.

 
Toinen 1970-luvun radikaali mullistus saha-alalla koski tietotekniikan esiinmarssia. Ensin tietokoneiden laskentatehoa hyödynnettiin paperitehtaissa ja sitten niitä alettiin hyödyntämään myös sahateollisuuden mittauksessa, tuotannon suunnittelussa sekä logistiikan ohjauksessa.
 
Tuotantoa, suunnittelua ja tukkien mittaamista ryhdyttiin optimoimaan. Raaka-aineesta haluttiin saada kaikki suinkin liikenevä hyöty irti.
 

Sahakulttuurin perinteet olivat lujassa ja asenteellistakin vastarintaa tietokoneita kohtaan oli. Joitakin Puumiesten Liittoon hakemuksensa lähettäneitä ja mukaan pyrkineitä insinöörejä saatettiin jopa hylätä sen perusteella, että he olivat saha-alan perinteen mukaan liian kaukana raaka-aineen tuntemisesta, Rissanen kertoo huvittuneena eräästä kummallisesta havaitsemastaan ilmiöstä.

 
Modernisoinnin kehityksen kelkkaan sinnikkäästi mukaan tarraamista Rissanen pitää Iisveden Metsän selviytymisen kohdalla hyvin merkittävänä asiana.
 

Isä piirteli joskus 60-luvulla kuorimakoneen sijoittamista siirrettävän proomun päälle. Tuo kone oli lopulta käytössä täällä vuosikymmeniä sahan rannassa. Se edusti aikansa modernia tekniikkaa. Silloin päästiin eroon valtavasta käsin tehdystä kuorinnasta. Se oli minusta ihan ensimmäinen modernin toiminnan merkki täällä, hän sanoo.

 
Vuonna 1958 sahalle saapunut Cambio-merkkinen kuorimakone palveli sahaa lopulta kokonaiset 50 vuotta!
 
Nykyisin sahalla on lajittelulaitoksesta linjaan paljon käytössä olevaa automatiikkaa ja robotiikkaa, joka on modernisoinut tuotantoa ja vuosittaisessa tuotetussa mottimäärässä 1970-luvulta on tultu aimo harppaus ylöspäin. Nykyisin Piimän tontilla sahataan ja lähetetään maailmalle nimittäin lähes viisinkertainen tuotantomäärä eli noin 140 000 kuutiota.
 
Parhaillaan keskustelussa kuumana perunana pyörivä tekoäly voisi Rissasen aprikoinnin mukaan tarjota rengin roolia esimerkiksi logistiikan ja suunnittelun avuksi. Tulevat vuodet näyttävät, mikä muuttuu.
 
Seuraavaa 100 vuotta kohti käydään samalla yhteistyötarmolla ja arvostuksella, mikä on opittu jo aiemmilta polvilta. Kuuluuhan sahan nykyinen motto: ”Kannoilta asiakkaalle yhdessä tehden!”. On tullut aika kiittää keskustelusta ja tarinoista.
 
Seuraavaa Piimäpostia odotellessa, voit muuten lukaista miksi Iisvettä kutsuttiin aikanaan ”Pielavetisten Ameriikaksi” ja mitä Rossin kilpatallin sahuriurheilija Kalle Jalkaselta tipahti hankeen. Lue Iisvesi- ja Suonenjoki-seuran vierailusta lisää tästä.

Veisto käyntiin ja 700 mottia läpi

 
Kukko on Iisveden maaseutunavettain akkunalla hädin tuskin vielä isäntäväelle kiekaissut, kun Jani Silkkola on jo saapunut herkistelemään Piimän ”Veiston” uuteen aamuvuoroon.
 

Puoli kuuden maissa saavun paikalle. Teen tarvittavat mittaukset ennen kuin laitan vehkeet käyntiin. Tavoitteena on, että saha pyörii heti kuudesta alkaen. Siksi aamuvuorossa on puolen tunnin ennakko. Keskimäärin sahaamme päivässä noin 700 mottia eli yhteensä noin 10 000 tukkia kahden vuoron aikana, Silkkola rupattelee.

 
Kopin näkymä on kuin tv-studion ohjaamoon olisi tupsahtanut, sillä näyttöjä on edessä useampaa sorttia. Samoin ohjauspöytiä erilaisine kytkimineen ja nappuloineen. Mitä tapahtuisi painamalla vasemmalla pöydällä näkyvää ylintä punaista nappulaa?
 

Se on ”hätä seis”-nappula. Eli sillä pysäytetään tämä saha. Muille laitteille on täällä vielä omat ”hätä seis”-nappinsa, Silkkola vastaa ja viitilöi samankaltaisien nappien suuntaan oikealle puolelle kädellään.

 
Keskimmäistä näyttöä seurataan vuorossa eniten. Siitä pystyy tarkkailemaan koko sahauslinjaa tavaran matkaa tukkipöydältä ylös linjaan nousevalle kiramolle saakka.
 
Silkkolan ”lälläri” eli radiopuhelin kohahtaa työpöydällä ja toisesta päästä kuuluu säätöohjeita. Seuraavaksi on tarkoituksena vaihtaa asetetta pintalaudan hienosäätöä varten. Kuinka kauan asetteen vaihtaminen tyypillisesti kestää?
 

Pelkän asetteen vaihtaminen kestää käytännössä noin 5 minuuttia. Mutta sitten kun otetaan huomioon kaikki sahatavaraan vaikuttavat tekijät eli asetepakka, särmäyskurso ja lautaohjuri, niin puhumme sellaisesta 15 minuutin ajasta, Silkkola selventää.

Talvella yhdellä pakalla ajettava sahausmäärä noin puolittuu, koska talvella puut ovat jäisiä ja kahdenkymmenen asteen pakkasen purema puu oikein kilahtaa kiramolle tippuessaan. Siinä on oikeasti kova kovaa vasten! Silkkola selostaa.

Käsipäiväntutulle ykkösterää karnevaaleilta?

 
Uusi asete on paikallaan. Pian sahurin kopin uksi aukenee, sahalinjan työn pauhu tervehtii käytävästä hetkellisesti kopin äänimaisemaa ja sisään astelee Silkkolan työparina terämiehenä eli ”tellärinä” työskentelevä Niko Hämäläinen.
 
Silkkola ja Hämäläinen ovat työskennelleet tiiviissä yhteistyössä jo kohta 10 vuoden ajan. Kaksikko on ehtinyt testaamaan mittaamattomasti uusia ideoita, joilla sahausprosessia voidaan parantaa.
 

Kaikki onnistuneet kokeilut ovat helpottaneet tätä meidän työtämme tosi paljon. Vaikka me olemmekin 10 vuoden ajalta tämän sahan kanssa jo vähintäänkin ”käsipäivän tuttuja”, niin joka vuosi me löydämme siitä jotain uutta, josta voimme oppia lisää, Hämäläinen avaa työskentelyfilosofiaa.

 
Esimerkiksi puruimurin toiminnan optimointi on ollut tarkkaa tutkimista. Puruimurin tehtävänä on imeä purut ja sahauslastut pois sahausraosta. Talvella kylmä lastu on helpompaa kauraa, mutta kesäkosteilla millin paksuinen lastu saattaa turvota kolminkertaiseksi. Riittämätön puruteho tukkisi raon ja tylsyttäisi teriä, koska puhdasta sahauspintaa keskijäreään kuusitukkiin olisi vähemmän tyrkyllä.

Yksi sahurikaksikon tärkeimmistä kehitysprojekteista koskee nykyistä jakosahan terän kehittämistä ja suunnittelua yhdessä nykyisen terävalmistajan kanssa. ”Graalin Malja”, kuten he sitä juhlavasti tituleeraavat.
 
Lujan ja peräti puolen millin tarkkuuteen tavaraa siivuttavan terän syntytarinassa on palanen sopivaa sattumaa, mutta samalla myös ratkaisevan tärkeää avoimuutta uudelle ajattelulle.

Tapasin paikallisilla Mansikkakarnevaaleilla vanhoja tuttuja ja rupesimme siinä juttelemaan, että mitäs me nykyisin kukin työksemme tehdään. Kerroin tästä omasta työstäni ja sitten yksi tuttavistani totesi olevansa itse töissä terätoimittajalla. Hän kysyi, että saako antaa tuoteluettelon ja minä vastasin siihen, että mikäs siinä, Hämäläinen muistelee.

 
Kaksikko myöntää näin jälkikäteen, että ensimmäinen usko kokeilun onnistumiseen oli sortiltaan melko horjuvaa, mutta terät osoittivat ajan myötä kyntensä. Ne alkoivat kestämään ja pysymään terässään pidempään kuin aiemmat! Kuinka usein terät tyypillisesti tarvitsevat teroitusta?
 

Jakosahan terät käyvät ulkopuolisella palveluntarjoajalla teroituksessa. Lähetti käy Jyväskylästä hakemassa terät teroitusta varten kolmen viikon välein. Ennen väli oli kaksi viikkoa, mutta nyt kokeilemme tätä kolmen viikon rytmiä. Kun olemme kahdestaan työvuoroissa, niin teroitus itse ei olisi oikein järkevää ajankäyttöä. Kirvespalaterät ja särmäpalaterät teroitetaan itse, Silkkola aukaisee.

Sekuntien ja millien taidetta sopivasti haastaen

 
Ennen muinoin 80-luvulla ja raamisahalla kuusitukkien työstö ja yhden tukin läpimeno raamilla saattoi viedä minuutteja. Millaisesta ripeydestä nykyisin puhutaan?
 

Karkeasti sanoen, pyöreä puu muuttuu sahatavaraksi tuossa linjassa ainoastaan kahden metrin matkalla. Maksimivauhti sahakoneella on puoli metriä sekunnissa eli pituuden mukaan aikaa kuluu vain noin pari kolme sekuntia, Hämäläinen laskeskelee ja muistelee, että yhden päivän nykyinen sahausennätys on noin 14 500 tukin kieppeillä.

 
Ennen sahan nieluun sukeltamistaan, tukki joutuu 3d-mittauksella skannatun läpimittauskuvansa perusteella pyörittäjäksi kutsuttuun laitteeseen, joka kääntää tukin oikeaan asentoonsa eli niin sanotusti ”banaaniksi”. Tukki kun ei tavallisesti ole täysin tikkusuora, vaan johonkin suuntaan hieman kaareva.
 

Kun sahurin kopissa tai terähuoneessa vuoroin kehityksen kukkaset päänupissa sinkoilevat, niin onko työparilla koskaan keskinäisiä näkemyseroja?

No on! Kun toinen esittää jonkun väitöksen, niin heti haluaa nähdä todisteita miksi väite pitää paikkansa. Toinen meistä saattaa tyrmätä ensin idean täysin. Sitten käy vähän aikaa mietiskelemässä tuolla teräkopissa ja tulee sitten huikkaamaan, että saattaahan tuossa olla ihan järkeä, Silkkola naureskelee.

 
Kuten sanonta hämäläisyydestä kuuluu, joitakin asioita pitää pohtia kaikessa rauhassa ja hartaudella. Savolaisten sanomisistahan vastuu on myös tunnetusti kuulijalla, eikä näillä nurkilla ole suinkaan epätavallinen piirre haudutella ja nukkua vähintään parit yöt yli.
 

Sen vuoksi tämä touhu on kehittynytkin, kun me haastamme toisiamme. Aina on sopuisasti kuitenkin töistä lähdetty kotiin, Hämäläinen heittää oman arvionsa näkemyserojen tärkeydestä.

Millin kymmenysten linjauksilla tarkkaa mittatilauslaatua

 
Ihmisillä tuppaa joskus olemaan sellainenkin mielikuva nykypäivän sahurin työstä, että työpäivän kulku luistaa ruutuja tuijotellen kuin mitäkin Netflix-sarjaa kotisohvalla katsellen. Mutta miten on asian todellinen laita?
 

Tämä menossa oleva asete taitaa nyt olla tällä viikolla vasta neljäs, kun ei tarvitse tehdä mitään isompia säätöjä. Jos tähän työhön suhtautuisi siten, ettei asiat ole ihan niin justiinsa, niin sittenhän se työ olisi sellaista, Hämäläinen pohtii.

 
Sahurin kopissa on otettava koko ajan huomioon Suomen ilmaston eksoottinen rikkaus eli neljä vuoden aikaa ja ymmärtää puun käyttäytymistä.
 
Kaksikko linjaa sahaa itse ja vuosien saatossa millin kymmenyksien tarkkuuksilla löydetyt konstit ovat mahdollistaneet äärimmäisen mittatarkan ja laadukkaan lopputuloksen kehityksessä. 0,05 millin ero jossain säädössä pieleen tuskin kovin kummoiselta jonkun ulkopuolisen korvaan kuulostaa, mutta kaksikon mukaan lopputulokseen liittyvä ero on silloin ihan huomattava.
 
Arjen suolaa ja sokeria työssä tuo juuri uusien mahdollisuuksien määrätietoinen etsiminen ja haasteiden ratkonta.
 

Me olemme molemmat sen verran kilpailuhenkisiä ihmisiä, että me lähdemme joka vuoroon ottamaan irti kaiken sen, mikä tänään on vuorossa otettavissa, Hämäläinen ja Silkkola tiivistävät lopuksi nippuun meiningin nimen.

 
Seuraavaa Piimäpostia odotellessa, voit vilkaista mitä sahatavaralle tapahtuu sahauksen jälkeen linjassa kolmen linjan luottopelurin johdolla. Lue juttu tästä.

Kun Saita tarkoittaa viisaskatseista anteliaisuutta, konttorirahatkin karttuvat perästä

 
”Tavataanko mäellä?” ei ole kysymyksenä sangen vierasta kuultavaa Iisveden Metsän tontilla. Tapaamispaikan sijainti on silloin työporukan kesken selvempi kuin pläkki, vaikka hieman vieraamman korvaan se voisi viitata oikeastaan mihin nyppylään hyvänsä.
 
Ylväänä tonttia tarkasteleva Piimän perintöhistoriallinen ja legendaarinen konttorirakennus viettää kohta omat 100-vuotispäivänsä, sillä rakennusmestari Otto Suihkosen suunnittelema tontin keskipiste valmistui yhtiön käyttöön jo loppuvuodesta 1927.
 
Moni seutukuntalainen on sahan konttorista vähintäänkin kuullut. Moni myös jopa vieraillut, sillä saha on itsessään ollut yli 100 vuotta koko Iisveden alueen työelämän suuri sydän.
 
Alun pitäen sahan toimintaa johdettiin Suonenjoen kirkonkylällä sijaitsevalta Osuuskaupalta käsin. Tarinan mukaan, sahan alkuvuosien investointirahojen niukkuus oli sitä luokkaa, että sahakonekin saatiin hommattua vasta yhden yhtiön osakastilallisen ja hallintoneuvoston jäsenen, karttulalaisen Saitan tilan isännän Paavo Maukosen laitettua omat tiluksensa pankkivekselin pantiksi.
 
Saha oli paikallisten metsänomistajien yhteinen ponnistus jo silloin ja sitähän se on yhäkin yli 400 metsänomistajan voimin.
 
Kertoman mukaan, juuri taloudellisten varojen riittämättömyys oli pääsyynä siihen, miksi oman hallintopytingin pystytys otti aikaa kolmen vuoden verran osakeyhtiön perustamisen perään.

Kotoisat on tilukset, lähes puolen vuosisadan takuulla

Kun hieman sinapin sävyä henkivän rakennuksen puisesta etuovesta katsahtaa tänään sisään, aulassa on vastaanottamassa välittömästi arvokas ja samalla hyvin lämpöisä tunnelma.

Kodikkuutta konttorimiljööseen maalaa se tosiasia, että mäellään savolaisten talvien viimat ja suviset auringonporotukset vankkumattomasti kestänyt rakennus toimi yhtiön toimitusjohtajien kotina.

Konttori on remontoitu vuonna 1965, jolloin oman käsitykseni mukaan toimitusjohtajan asunto muutettiin konttoritiloiksi. Silloin toimitusjohtajana toimi Arvo Tanhuanpää. Olettaisin hänen olleen viimeinen toimitusjohtaja, joka asui konttorin alakerrassa. Yläkerrassahan asusti viimeisimmäksi pidempään konttoripäällikkö Helvi Hakkarainen, joka jäi yhtiön palveluksesta eläkkeelle vuonna 1997, nykyisin johtajan huoneesta tavattava toimitusjohtaja Tommy Lindström kertoo.

Lindströmkin toteaa yöpyneensä rakennuksessa muutaman kuukauden verran siihen aikaan, kun hän siirtyi tehtävään vuonna 2006 kapulan eteenpäin ojentaneen Matti Virtasen manttelinperijäksi.

Johtajan kamarin takaseinällä koreilee yhtiötä luotsanneiden aiempien toimitusjohtajien ja hallituksen puheenjohtajien henkilökuvapotretteja. Niistä tarkkasilmäisempi tunnistaa mm. Tapio H. Sivosen, joka oli konttorin viimeisen asukin eli Tanhuanpään seuraaja. Tunnistatko alta muut?

Perinteikkään ja lämpönsä pitävän kakluunin vierelle on oikealle seinälle aseteltu Sanni Sainion taideteos ”Kuusimetsä”, jonka Metsäntuottajat Oy:n toimitusjohtaja Pekka Sainio ojensi viime vuonna Piimälle 100-vuotisjuhlavuoden huomionosoituksena.

Tilipäivä koittaa, kun konttorin ovi aukeaa…

 
Konttorirakennuksella on monien muistoissa varsin lämmin paikka ihan siksikin, että ovista sisälle astuminen meinasi hyvin usein samalla myös urakoista karttuneen palkkapussin kuittaamista.
 
Menneiden vuosien käteisvarain liikuttelun symbolina näkyy yhä pitkän käytävän päässä sijaitseva yhtiön ikioma kassaholvi, josta kilisevä ja riihikuiva ostospaperi on nyt jo vaihtunut vuosien varrella liudalliseen arkistomappeja. Tätä ”aarrekammiota” pitkäkyntisen tuskin kannattaisi enää vaivautua tiirikoimaan.
 
Sahatoiminnan tilinteon kannalta rakennuksella on tänäkin päivänä hyvin jämpti virka, sillä konttori toimii hallinnon ja myynnin täysvarusteltuna työskentelytilana. Ilman heidän panostaanhan yksikään tilaus taikka asiakasmaksu ei edes kilahtaisi tekoon ja lopulta kassan pohjalle.
 
Konttorilta aamuvarhaisella yhytetyn laskutusjohtaja Kati Hämäläisen mukaan, etätyöskentelykin on nykyisin hallinnon töissä ihan arkipäiväisesti mahdollinen ja käytetty vaihtoehto. Kiitos sähköisten järjestelmien ja modernin tiedon liikkumisen.

Metsäosaston kamarin jälkeinen avara sali palvelee tänään esimerkiksi tapaamisten, sisäisten kokousten tai sahavierailujen kokoontumistilana. Huoneen nurkassa nostalgia ja moderni aika kohtaavat, kun entiselle johtajan työpöydälle asetellussa puhelimien rivistössä on edustusta pyöriteltävästä, kuplamaisen muotoisesta lankapuhelimesta 90-luvun nokialaiseen. Se malli, joka ei pudottamisesta paljoakaan hetkahtanut. Korkeintaan akku irtosi!

 
Työpöydän vasenta vierustaa sisustaa näyttävä ilmakuva sahasta ja edessä näkyy uusinta viestinnän teknologista aikaa kertova ”Iisvesi-Posse Ja Vihreän Aarteen Metsästys”-juliste. Kyseessä on jännittävä saharealitysarja, jonka kaikki jaksot voi löytää tänään älypuhelimellaan Iisveden Metsä Oy:n virallisesta Instagramista tai Facebookista.
 
Lipaston laatikoista löytyy todellisia helmiä. Sieltä voit nostaa kätösiisi albumin, jos toisenkin. Niihin on taltioitu täysin ainutkertaista ja korvaamatonta kuva-aineistoa sahan elämästä ja työn rytmistä kaikkien näiden vuosikymmenten halki!

Harvassa yhtiössä lähitienoilla voisi varmaan ehostaa palaveritunnelmaa lyömällä halkoa uuniin. Konttorinmäelläkään se tuskin olisi enää aito mahdollisuus, vaikka entisaikaan konttorin väen vilut kurissa pitänyt leivinuuni pitääkin kahvihuoneessa taukolaisille edelleen seuraa.

 
Ja vaikka asian tola olisi toisinkin, niin tanakasti ja arvokkaasti mäellään palveleva ja ”K”-kirjainkyltillä karttoihin ja seinustaan signeerattu konttorirakennus tuskin yöpuuta enää satunnaiselle kulkijalle tarjoilisi.

Taloa ylläpitävät energiaratkaisut ovat seuranneet aikaansa ja päivittyneet pitämään arvorakennuksen tasaisessa lämmössä ja ilmanvaihdostakin hyvää huolta.

 
Viimeiseksi epävirallisesti arvelluksi vuorokauden vaihtajaksi sen pellitetyn katteen alla jäänee muinoin paikkaa nukkumasijanaan käyttänyt sahan kunnossapidosta vastaavan paikallisen Tepi-Servicen Teemu Pirkkala.
 
Esittelykierros on tullut päätökseen ja on tullut aika kiittää seurasta. Seuraavaa Piimäpostia odotellessasi, voit lukaista, mitä paikallisten Iisvesi-seuran ja Suonenjoki-seuran väki tarinoi Iisveden historiasta. Miksi paikkaa kutsuttiin myös ”pielavetisten ameriikaksi”? Lue juttu tästä.