Uusi metsäjohtaja Kaija Rissanen vaihtoi maidon metsään ja Piimään: ”Sitä miettii omalle kohdalleen, mitä itse metsänomistajana arvostaisi”
Aikaiset aamulypsyt Kotalahdessa vaihtuivat metsäkäynteihin, puukaupan tekoon ja metsänomistajien palvelemisen pariin, kun Iisveden Metsän uusi metsäjohtaja Kaija Rissanen käänsi työurallaan uuden saran ja aloitti työnsä metsäosaston leivissä. Rissanen sai tulevasta työpaikastaan leppoisan kuvan jo opintiellään, kun kaksi koulukaveria kerran pirauttelivat sahalle esittääkseen yhden toivomuksen. Mistä olikaan kyse?
”Mitä vanhemmat edellä, sitä jälkipolvi rohkeasti perässä”
Aamuinen ammuminen, heinäsirkkojen sirinä ja kuusten latvusten hulmuava havina tuli polvenkorkuiselle Kaija Rissaselle tutuksi jo varhaisessa iässä.
Niukin naukin nuoren kuusentaimen korkeuteen kasvanut Rissanen lähti kumisaappaat suokohtien kupeissa lotisten isänsä jalanjäljissä ottamaan selvää varpaisjärvisen kotitilansa metsän kuulumisista.
Olin jo ala-asteikäisenä mukana istuttelemassa taimia. Ei meillä metsäkäynneillä isän kanssa ollut yleensä mitään sen kummempia savotan teon aikeita. Kunhan vaan katseltiin ympärillemme ja nautiskeltiin metsän tunnelmasta, Rissanen muistelee.
Taannoin lypsytilallisina maitotileistään elantoansa kasanneen perheen navetta hiljeni Rissasen ollessa viiden vanha. Se ei kuitenkaan millään tavalla tuntunut hidastelevan peruskoulun pänttäilyjen jälkeistä kytöä kohti Saarijärven Tarvaalaa ja agrologikoulua.
Sanoin kyllä lapsena, että minusta tulee sitten isona hammaslääkäri, mutta ei se mikään oikea haaveammatti ollut, Rissanen täsmentää.
Suomen Ateenan eli Jyväskylän lähituntumassa sijaitseva Saarijärvi oli sikäli kuin suurempaa elämänmittaista suunnitelmaa, sillä Rissanen törmäsi juuri siellä tulevaan puolisoonsa. Lieneekö kaunisrantaisesta Kukonhiekan tanssilavan parketista olleen vetoapua? Se jäänee arvoitukseksi.
Niinhän siinä sitten kävi: Pian olivat Leppävirran kyljessä sijaitsevassa maalaisidyllisessä Kotalahdessa omat lypsykoneet käynnissä ja pienkuormaaja annostelemassa rehua perät vastakkain karsinoissaan häntää huiskiville täpläkyljille.
10 vuotta me maitotilallisia oltiin. Meillä oli sellainen suhteellisen pieni tila. Vuonna 2000 valmistuneeseen navettaan oli tulossa saneeraustarvetta tai vaihtoehtona olisi ollut rakentaa kokonaan uusi. Tultiin mieheni kanssa lopulta siihen tulokseen, että ei me ehkä sitä muutaman miljoonan kokoista investointia tehdä. On aika katsella jotain muuta, Rissanen käy pohdiskelevasti läpi käännekohtaa pellolta metsään.
Koska metsällä ja maataloudella on tapana yhyttyä sopuisasti yksiin kuin tiukkasyiset kuuset savolaismetsän leimikkoon, katse ja tarmo siinsivät Mikkeliin ja XAMKin metsäalan monimuoto-opintojen pariin. Metsäalan pätevyys oli taputeltu pulkkaan alkutalvesta 2024.
Se opiskelu ei ollut niinkään mitään yleisten oppiaineiden käyntiä. Se oli metsää, metsää ja vielä kerran metsää, hän vinkkaa kurssitarjonnan kahlauksen luonteesta tunnelmiaan.
Omistajan saappaissa omaksuu, mitä myydessä osaa arvostaa
Rissasen hiljattaisen metsäjohtajain töiden aloituksen juuri ja johtolanka löytyy koulusta. Hänen miehensä Jarkko sattui näet kuluttamaan saman yläasteen pulpettia oravikoskelaislähtöisen Iisveden Metsän metsäjohtajan Hennariikka Savolaisen kanssa. Vähintäänkin ”moromoro”-tuttujen asteella he ovat olleet jo yli 10 vuoden ajan.
Hennariikka tiesi, että olin valmistunut metsäopinnoista ja hän oli itse jäämässä pian äitiyslomansa viettoon. Hän sitten kerran soitti minulle kysyäkseen kiinnostustani tulla Iisveden Metsälle töihin. Eero (Riipinen) sitten soitteli minulle antamani luvan perästä tiedustellakseen lisää, Rissanen avaa tarinaa.
Iisveden Metsä oli jo ennakkoon omalla luonteellaan henkinyt sopivaa lupsakkuuttaan ja helppoa lähestyttävyyttään ulospäin. Se kävi ilmi jo opinahjossa:
Luokkakaverini halusivat silloin tutustua sahateollisuuden toimintaan. He olivat soittaneet tänne ja kysyneet, että onnistuisikohan vierailun saaminen. Ei heitä tosin ollut kuin kaksi. No, sahakierros oli sitten kuitenkin järjestynyt! Se oli minusta aika hienoa, Rissanen jakaa kokemuksensa.
Metsäosaston nykyistä työkaveriporukkaa hän kuvaa rennoksi, auttavaiseksi ja mukavaksi. Työn itsenäisen luonteen vuoksi väki ei näe toisiaan ihan alvariinsa, mutta kuukausittaiset yhteiset kokoontumiset ovat hersyviä piristysruiskeita. ”Ei me täällä olla niin vakavia”, on kelpo tiivistys.
Toinen Rissasen kosketus Iisveden Metsään oli syntynyt aiemmin metsänomistajan roolissa, kun puukauppojen hierominen tuli tasaisin välein harkintaan. Onko siitä ollut työhön avitusta?
Omakohtaiset kokemukset ja tunnelmat omistamisesta auttavat ymmärtämään, mitä metsän omistaminen voi ihmiselle antaa ja mitä siltä voi saada. Sitä miettii omalle kohdalleen, mitä itse metsänomistajana arvostaisi puukauppaa tehdessä, Rissanen kuvaa puukauppa-asiakkaan saapaskenkiin asettumisen mahdollisuutta nykyisessä leiviskässään.
