Kiekkoilijan menestys käy unen ja vatsan kautta

 
Kun keltamustaisten kilpipaitojen kevättalven iltatreenit ovat alkamassa, pukukopin numero 25 saattaa tankata vielä viime hetken energiaa nappaamalla nopeat torkut ennen jäälle hyppäämistä.
 
Kuopion Prisman vieressä sijaitsevan sähköalan koulun, sataman ja Niiralan Olvi-Areenan välinen kolmio on Onni Snellmanille tuttu kuvio.
 

Tiistaina herätään klo 7 aikaan aamutreeneihin. Siitä mennään suoraan kouluun. Koulusta mennään suoraan treeneihin. Kotona olen joskus iltaseitsemän ja kahdeksan välissä. Sitten pitäisikin kohta jo ruveta nukkumaan, Onni kuvailee yhden päivänsä sisältöä.

 
Runkosarjassa pelataan 24 ottelua, joista puolet on vierasotteluita. Matsit painottuvat viikonloppuihin. Kaukaisimmat pelireissut heitetään Raumalla ja Rovaniemellä. Pelimatkat taittuvat nukkuen ja joskus korttia pelaten.

Joskus Onni kohtaa kommentointia, miten hänen arkensa täytyy olla varmasti hyvin rankkaa.

Mutta ei tämä edes oikeasti ole. Kaikkeen kyllä tottuu. Kun muistaa vaan riittävästi levätä ja syödä hyvin, niin homma kyllä toimii, hän murtaa ennakkokäsitystä.

Taistelu peliajasta on kovaa. SuKiKan kasvattina pelivainunsa teroittanut Onni on saanut sauman pelata Suomen korkeimmalla sarjatasolla.  
 

Onni Snellmanin mielestä erilaiset persoonat hitsaavat KalPau18SM-joukkueen tiimihengen hyvin yhteen. Kuva: Mika Marttinen

Omien vanhempien perintönä periaate isältä omille lapsilleen

Jääkiekon, tasapainoisen arjen ja opiskelun yhdistäminen on palapeli, joka on tullut Snellmanin perheessä viime vuosina tutuksi.

Onnin isä, Iisveden Metsän tukkikentällä konetta käskyttävä Kari Snellman oli oman lapsuudenkotinsa vanhin veljes kolmikosta. Karin vanhemmilla oli tärkeä periaate: Yksi harrastus mahdollistetaan jokaiselle. Tuli mitä tuli.

Karin valinta oli jääkiekko. Pelit Suonenjoen Kiekko-Karhuissa jatkuivat täysi-ikäisyyden kynnykselle saakka.

On tosi tärkeää, kun saat olla rakastamasi harrastuksen parissa ja tehdä sitä, mistä itse tykkäät. Koulu kasvattaa elämään, mutta kyllä nämä pikkukylien urheiluseurat kasvattavat ihmisinä. Paljon puuttuisi, jos Suonenjoellakaan ei olisi omia urheiluseuroja aktiivisine vanhempineen, Snellman toteaa pohdiskelevalla äänenpainolla.

Karille päätös lopettamisesta oli aikoinaan iso, sillä yhteisöstä tuli hyvin tärkeä. Vaikka hokkareiden noustessa naulaan yhteydet kavereihin säilyivät, sosiaaliseen elämään syntyi pukukoppikulttuurin mentävä aukko.

Snellmanin vanhempien harrastusten periaatteen perintö on siirtynyt hänenkin periaatteekseen.

Kun KalPasta soitettiin ja kysyttiin Onnia SM-sarjaan, niin ajattelin, että annetaan siihen mahdollisuus. Minäkin arvostan tosi paljon sitä, että oma perhe mahdollisti minun harrastukseni, Kari tuumaa.

Treenien, pelien ja taloudellisesti tarvittavien resurssien määrä harppaa ylös siirryttäessä pienemmistä sarjoista Suomen korkeimmalle tasolle.

Kari Snellmania hieman harmittaa ajatus, miten moni potentiaalinen ja kehityskelpoinen pelaaja voi jäädä vaille mahdollisuutta kohoavien jää- ja varustemaksujen vuoksi.

Jääkiekko on kallis harrastus. Mailat maksavat esimerkiksi 250 euroa kappaleelta. Niitä menee helposti neljästä kahdeksaan kaudessa. Kausibudjetti on kokonaisuudessaan noin kymppitonnin luokkaa, Snellman laskeskelee ja kiittelee samalla Iisveden Metsän tarjoamaa sponsorointitukea.

Hän toivoo, että yhteiskuntakin voisi jotenkin paremmin tukea lasten ja nuorten harrastusmahdollisuuksia.

Onni Snellman #25 pelaa ja tukiverkko toimii

Rahan lisäksi, huippu-urheilun taakse tarvitaan paljon yhteen hiileen puhaltamista.

Ensimmäisellä kaudella treeneissä ja peleissä käytiin autolla Suonenjoelta käsin. Viime kaudelle yhtälö todettiin jo mahdottomaksi, sillä treenejä on paljon ja ne alkavat hyvin aikaisin. Niinpä Onnille päätettiin järjestää asunto Kuopion Satamakadulta.

Lapsilla pitää vielä koulukin toimia. Onnilla on kyllä mennyt koulussakin hyvin. Hän pääsi mukaan urheiluakatemiaan, jossa koulunkäynti suunnitellaan jääkiekon ehdoilla. KalPassa hoidetaan asioita oikein hienosti. On kaikki psykologit, valmennus ja terveydenhuolto. On ihan etuoikeutettu olo päästä näkemään hommaa läheltä, Kari kiittelee seuran toiminnan arvoja ja tekemisen tasoa.

Onnin mielestä kopissa on mukava sekoitus erilaisia persoonia ja englannin kielitaitoakin pääsee treenaamaan ulkomaalaisten joukkuekavereiden kanssa.

Vapaa-aikaakin vietetään yhdessä. Mentiin aina porukassa jonkun kämpille katsomaan futiksen MM-kisoja. Ja sitten pelataan ”änäriä”. Ei me mitään muuta oikeastaan pelatakaan, Onni lisää.

Millaisia tavoitteita Onnilla on jääkiekolle juuri nyt?

Minulle riittää se, että pärjään ja saan pelata oman ikäluokkani parhaassa jengissä. Hyvin kiekkoilu ja koulu sujuu yhdessä, kun on tukea. Vanhemmat tukevat. Kaverit tukevat. Ja äiti laittaa ruokaa valmiiksi kotiin, hän kiteyttää ja lähettää ruokahuollolle vielä oman erityiskiitoksensa lopuksi.

Toivotamme Onnille menestystä kevätkauden peleihin ja koulun pariin.

Seuraavaa Piimäpostia odotellessa, voit tutustua myös sulkapalloa tänäkin vuonna Iisveden koululla ahkerasti lätkivään kunnossapitojohtajaamme Ari ”Sensei” Väätäiseen.

S. Juntunen ja Amerikan valloitus

 
Sami Juntunen on rantautunut juuri Atlantin takaa Suomeen. Jet lag on pistänyt vuorokausirytmin palaamaan rapakon takaisista asetuksista kotimaiseen elämänkulkuun.
 
Juntunen osallistui yhdessä työkaverinsa Juha Salon kanssa Wood Safarille, jossa he pääsivät yhdessä muun kansainvälisen retkiryhmän kanssa tutkimaan ja seuraamaan Yhdysvaltain ja Kanadan sahausprosesseja lähietäisyydeltä. Millaisia eroja ilmeni?
 

Monella Amerikan sahalla ei ole ollenkaan tukkilajittelua. 16-metriset rungot sahataan oikeisiin mittoihinsa vasta paikan päällä. Pätkät otetaan pois runkojen aluista ja lopuista. Meillä Suomessa kaikki ostettu pyritään käyttämään hyödyksi kokonaan, Juntunen kuvaa käyttösuhteeseen ja prosessiin liittyvää eroavuutta.

 
Tuumamittojen käyttäminen tiputtaa pois pelistä myös kaikki mitta-asteikon välimaastosta sahattavat pituudet ja dimensiot.
 
Toinen uuden mantereen kummallisuus on paikallisen sahatuotannon höyläämisinto.
 

Meillä Suomessa kaikki tavara sahataan heti oikeisiin mittoihin ja se myydään sitten höyläämöille. Amerikassa sahaus tehdään ensin reilusti ylimittaan ja sitten vasta höylätään oikeaan kokoon. Sahat saattavat ostaa jo kertaalleen höylättyä rimaa ja höylätä sitä vielä vähän lisää, Juntunen selostaa selvästi huvittuneen oloisena.

Kaatron, kirjoitusten ja Karjalan kautta savolaiseksi nakkikoneeksi

 
Sami Juntunen kiinnostui metsäkonekuljettajan hommista jo Heimolan kyläkoulun ja Kaatron perusasteita kahlatessaan. Vanhemmat puhuivat hänet kuitenkin valitsemaan ylioppilaspolun.
 
Lakitusten jälkeen, Sami haki opiskelemaan metsätalousinsinöörin tutkintoa Joensuuhun ja Värtsilän Kampukselle. Kolmen ja puolen vuoden opintorupeama sujui serkun yläkerrasta käsin. Karjalaiskulttuuri jäi Samin mieleen puheliaisuudestaan.
 

Senkin muistan hyvin, kun kävin kaupasta ostamassa nuudelipussin. Kaikki laskivat minut kassajonossa ohi, Juntunen heittää esimerkin paikallisesta kohteliaisuudesta.

 
Joensuun keikalla Juntunen kohtasi koneinsinööriopiskelijan, joka työskenteli Iisveden Metsä Oy:n kesäpoikana. Ovi avautui pian Samille, kun opiskelukaverin matka jatkui seuraaviin kuvioihin.
 
Juntunen päätti soittaa Sami Matilaiselle ja ilmaisi itse kiinnostustaan kaikkiin tarjolla oleviin hommiin. Tämä oli lähtölaukaus nykyisen lempinimen synnytyskertomuksessa.
 

Sain hyvän kuvan linjastotöistä. Tein toimihenkilöharjoittelun metsäpuolella ja työnjohdossa. Olen tuurannut lähes kaikkia työtehtäviä, mitä voi tehdä, Juntunen kertaa

 
”Nakkikone”-tittelin alkuperä on kotoisin toimitusjohtaja Tommy Lindströmin suusta. Juntunen pitää nimitystään pelkästään positiivisena asiana ja merkkinä siitä, että hän voi auttaa omaa työyhteisöään lähes kaikessa.
 
Tänä vuonna avautui tilaisuus toimia myös työpaikan filmimannekiinina, kun uuteen ”Iisvesi-Posse ja Vihreän Aarteen Metsästys”-realitysarjaan tarvittiin nopeasti yksi stuntman. Kukapa muukaan olisi tullut tuuraajan saappaisiin mieleen.
 

Ensimmäinen virallinen oma työtehtävä – ja heti johtajaksi

 
Sami Juntunen on kiertänyt kirjaimellisesti lähes kaikki mahdolliset työtehtävät läpi ja lokakuussa alkanut tuotantojohtajan pesti on virallisesti hänen ensimmäinen oma työroolinsa. Millaisia ajatuksia uusi luottamustehtävä herättää?
 

Olen ollut aina kiinnostunut prosessien kehittämisestä, käyttösuhteiden ja ajoaikojen laskemisesta. Työskentelykokemus suunnittelusta ja työtehtävistä ovat valttikortteja tuotantojohtajan työhön. Tässä pitää 100 % ymmärtää, mitä tapahtuu. Aina voi suunnitella kaikenlaista, mutta suunnitelmat pitää pystyä myös toteuttamaan, Juntunen huomauttaa.

 
Onko vanhempien hissipuhe ylioppilaslakista ja tuuppaus lukion suuntaan osoittautunut sittenkin kultajyväksi?
 

Hyvin erilainen urapolku olisi voinut olla, jos olisin mennyt ammattikouluun. Minulla on ollut matkassa tuuria. Mutta olen myös halunnut näyttää itse, että haluan mennä eteenpäin, Juntunen kuvailee tuntojaan.

 
Kehityksen nälkää ruokkii oikea motivaatio, joka kumpuaa aidosti omasta sisimmästään. Juntunen uskoo, että sitä muutkin arvostavat.
 

Kun tekee puhtaasta sydämestään hommaa ja on itselleen rehellinen, kaikki kyllä asettuu paikalleen, hän kiteyttää kaiken lopuksi yhteen.

 
Seuraavaa Piimäpostia odotellessa, voit käydä tekemässä pienen tutustumiskierroksen sahalla Juntusen, Sami Matilaisen, Ari ”Sensei” Väätäisen ja Jani Silkkolan johdolla TÄSTÄ.

Nappuloilla ja mittareilla mutkat suoriksi

 
1990-luku oli Piimänkadulla uudistumisen ja modernisoitumisen aikaa. Nykyinen tukkilajittelulaitos sai työkasteensa vuonna 1998.
 
Tänään hinureita ei enää näy. Nyt puuautot karauttavat vuorotellen lajittelulaitoksen kupeeseen, josta kuusirungot nousevat rekan nosturin kouralla linjastoon. Rullat pyörivät vähän kuin katsastusasemalla. Nyt ei kuitenkaan katsasteta kenenkään ”volkkaria”, vaan savolaisen metsän kuusia.
 
Vuosikymmenien varrella, lajitteluun on tullut useita päivityksiä ja parannuksia. Viimeisimpänä 3D- ja röntgenmittareiden asennus vuonna 2018. Jokainen puu saadaan läpivalaistua, viat etsittyä ja puu lajiteltua kuorettomaan läpimittansa.
 
Harri Vesterinen on tullut lajittelulaitoksen toimistoon iltavuoroon. Vesterisen työskentelypenkki muistuttaa pelituolia, jossa on nappuloita kuin entisen viinurin kassakoneessa. Missään ei kuitenkaan lue ”annosvesi”. Tilalla on painikkeet esimerkiksi ”mutkalle” tai ”laholle”.
 
Näytöillä pyörii erilaisia lukuja. Joukossa lukee ”Lenko”. Mikä ihme sellainen lenko on?
 

Se tarkoittaa puun mutkaisuutta, joka ilmaistaan lenkoluvulla. Alle seitsemään menevä lenko pitäisi olla. Esimerkiksi tämä nyt menevä runko oli kolmonen, Vesterinen selittää ja laskee tukin läpi.

 
Tuolin vasemmalla ja oikealla puolella roikkuu telineissään näytöt, joissa on nelisen pikkuruutua puolellaan. Vähän kuin TV-valvomossa, jossa jokaista kameran kulmaa ja katkoa ohjataan tarkasti.
 

Tarkkaavaisuus tässä hommassa onkin tärkeää. Pää pyörii jatkuvasti ympyrää. Monesta suunnasta on tehtävä havaintoja yhtä aikaa, Vesterinen jatkaa.

 
Hän osoittaa sormellaan toimiston sivuikkunaa ja kertoo, että lokeroiden täyttymistä pitää valvoa. Täyttyvästä lokerosta ilmoitetaan pyöräkuormaajan kuljettajalle.

Silmä harjaantuu hyville rungoille

 
Maallikon silmissä lajittelukenttä näyttää kokoelmalle samannäköisiä kuusiröykkiöitä ja liikkuvia koneita, mutta kaikella on paikkansa ja tarkoituksensa.
 

Tässä on silmä harjaantunut vapaa-ajalle asti. Kun metsällä näkee hyviä runkoja, niin saattaa sitten tokaista omistajalle, että myy vaan puusi Iisveden Metsälle, Vesterinen myhäilee.

 
Miten Vesterinen yhtyeineen erottaa, mikä on mistäkin suunnasta tullutta kuusta ja keneltä?
 

Puuauton kuljettajat ilmoittavat tulossa olevasta erästä ennakkoon ja sitten tänne järjestelmään kirjataan asiakas- ja rekisterinumero, Vesterinen näyttää jälleen yhden näytön ruutua.

 
Numeroiden perusteella pystytään yksilöimään, mistä mikäkin puukuorma on tulossa ja kuka on puuerän hankintavastaavana. Vastaanottolistasta nähdään tarkat kuutiomäärät.
 
Minkä verran lajittelulaitoksessa kulkee puuta päivittäin läpi?
 

Nyt ollaan menossa näköjään 4762 tukin kohdalla. Parhaina päivinä saatetaan vetää läpi parikymmentätuhattakin runkoa, Vesterinen sanoo ja näyttää sormellaan näytöltä kohtaa, missä saldoluku on kohoamassa.

 
Viereisen näytön ruudulla on röntgenkuva viimeisimmästä puusta, joka on mennyt tarkastuksen läpi.
 

Härveli röntgenkopin takana on kääntäjä. Se nimensä mukaisesti kääntää puun 90 asteen kulmassa eteenpäin ja lokeroita kohti. Ja sitten on vielä metallinpaljastin.

479 kilometriä lyhempi työmatka ja kivaa – Mitäpä muuta savolainen edes tarvitsee?

 
Harri Vesterinen tuli noin vuosi sitten Iisveden Metsälle hommiin maanmittaustöistä. Harrin puheesta nousee esiin erityisesti kaksi asiaa, mitkä ilahduttavat nykyisessä työssä:
 

Töihin on nyt vain 21 kilometriä matkaa. Ennen piti ajaa ensin 500 kilometriä, ennen kuin työt edes alkoivat. Siihen tuli mitta täyteen, Rautalammilla asusteleva Vesterinen toteaa tyytyväisenä.

Toinen asia on tunne siitä, että töissä on mukava olla.

Hirmuisen hyvä porukka täällä on. Aina löytyy varmasti joku, jolla on aikaa auttaa tai vastata kysymykseen, jos nykäisee hihasta. Täällä on yksinkertaisesti kivaa. Ei sitä oikein muuten osaa selittää, Vesterinen sanoo.

 
Savon metsiä hän kuvaa toteamalla, että ”hyvät on”. Vesterinen tietää mistä puhuu, sillä metsästys on hänelle tärkeää ajanvietettä. Porukat ovat monimuotoisia.
 

Nyt ajetaan hirveä. Sitä ajetaan omalla porukalla. Jänistä ajaa eri porukka. Kettumetsällä on talvella eri porukka. Jonkun verran ikääntymistä on nähtävissä kaikissa metsästysporukoissa. Jotkut aloittavat aiemmin, jotkut vanhemmalla iällä. Kun ei jaksa enää juosta baareissa, niin sitten lähdetään metsälle, Vesterinen vitsailee.

 
Vesterinen on ollut metsästysporukoissa mukana reilusti yli 30 vuotta. Tytär on jatkamassa perinnettä. Hän on ollut isänsä mukana jahdissa pienestä pitäen.
 

Kaikella on tarkoitus – maailmalla kuuluisa sellainen

 
Lajittelulaitoksen läpi kulkevista rungoista tulee loppupäässä sitä kaunista, vähäoksaista ja kestävää puutavaraa, jonka tilauksia virtaa maailman turuilta Iisvedelle
 
Tänäänkin valmistetaan asiakkaan toivomiin mittoihin räätälöityä materiaalia, jonka kutsuminen pelkästään laudaksi on Piimäpostiin helmikuussa haastatellun Metsäntuottajat Oy:n toimitusjohtajan Pekka Sainionkin mielestä melkoista vähättelyä.
 
Seuraavaa Piimäpostia odotellessa, voit lukea Pekan mietteet savolaisesta kuusesta täältä.

Ota meidät seurantaan myös Facebookissa ja Instagramissa.

GT lasissa ja hassuja dimensioita puheissa

Seinäjulisteissa lukee ”See what we saw” ja ”Iisvesi-Posse”. Salamavalot räpsähtelevät. Henkilöstöjohtaja Kaisa Uuttu kierrättää prikkaa, joka on täyttynyt poreilevista Collins-laseista. Sitruuna ja katajanoksa vihjailevat, että nyt on hyvät kemut alkamassa.

Vain punainen matto ja pääsylippujen kulmia valkoisin sormikkain raksautteleva komeljanttari oven suusta puuttuu. Muuten voisi kuvitella olevansa hienossa seurapiirigaalassa.

”Kyllä tässä Giniä on!”, kuuluu eräs toteamus hieman yllättyneellä äänellä. Tervetuliaismaljaksi tarkoitetun cocktailin sekoitus on kuitenkin maanantaisen autoilijaystävällinen.

Aurinkoinen maanantai-iltapäivä on sahan muussa arjessa suhteellisen tavallinen. Ikkunasta näkyy pyöräkoneiden ja trukkien kurvailua tukki- ja lautalasteissa. Koneet käyvät. Saha soi.

Elinkeinoelämän vaikuttajista koostuva vieraskaarti on istahtanut kahvikuppien kanssa penkkeihin kuuntelemaan, mikä sydänsavolaisessa sahassa sykähdyttää maailmalla.

Meillä on täällä oma juttumme. Savolainen kuusi kasvaa sopivan hitaasti tiheäsyiseksi. Oksat ovat pieniä ja terveitä. Teemme asiakkaamme pyynnöstä hassujakin dimensioita. Vaikka yhden kontillisen kerrallaan, tovi sitten vielä parkkipaikalla liikenteenohjaushommissa käsiään heilutellut toimitusjohtaja Tommy Lindström kuvailee Iisveden Metsä Oy:n kilpailuetuja.