Uusi metsäjohtaja Kaija Rissanen vaihtoi maidon metsään ja Piimään: ”Sitä miettii omalle kohdalleen, mitä itse metsänomistajana arvostaisi”
 
Aikaiset aamulypsyt Kotalahdessa vaihtuivat metsäkäynteihin, puukaupan tekoon ja metsänomistajien palvelemisen pariin, kun Iisveden Metsän uusi metsäjohtaja Kaija Rissanen käänsi työurallaan uuden saran ja aloitti työnsä metsäosaston leivissä. Rissanen sai tulevasta työpaikastaan leppoisan kuvan jo opintiellään, kun kaksi koulukaveria kerran pirauttelivat sahalle esittääkseen yhden toivomuksen. Mistä olikaan kyse?
 

”Mitä vanhemmat edellä, sitä jälkipolvi rohkeasti perässä”

 
Aamuinen ammuminen, heinäsirkkojen sirinä ja kuusten latvusten hulmuava havina tuli polvenkorkuiselle Kaija Rissaselle tutuksi jo varhaisessa iässä.
 
Niukin naukin nuoren kuusentaimen korkeuteen kasvanut Rissanen lähti kumisaappaat suokohtien kupeissa lotisten isänsä jalanjäljissä ottamaan selvää varpaisjärvisen kotitilansa metsän kuulumisista.
 

Olin jo ala-asteikäisenä mukana istuttelemassa taimia. Ei meillä metsäkäynneillä isän kanssa ollut yleensä mitään sen kummempia savotan teon aikeita. Kunhan vaan katseltiin ympärillemme ja nautiskeltiin metsän tunnelmasta, Rissanen muistelee.

 
Taannoin lypsytilallisina maitotileistään elantoansa kasanneen perheen navetta hiljeni Rissasen ollessa viiden vanha. Se ei kuitenkaan millään tavalla tuntunut hidastelevan peruskoulun pänttäilyjen jälkeistä kytöä kohti Saarijärven Tarvaalaa ja agrologikoulua.
 

Sanoin kyllä lapsena, että minusta tulee sitten isona hammaslääkäri, mutta ei se mikään oikea haaveammatti ollut, Rissanen täsmentää.

 
Suomen Ateenan eli Jyväskylän lähituntumassa sijaitseva Saarijärvi oli sikäli kuin suurempaa elämänmittaista suunnitelmaa, sillä Rissanen törmäsi juuri siellä tulevaan puolisoonsa. Lieneekö kaunisrantaisesta Kukonhiekan tanssilavan parketista olleen vetoapua? Se jäänee arvoitukseksi.
 
Niinhän siinä sitten kävi: Pian olivat Leppävirran kyljessä sijaitsevassa maalaisidyllisessä Kotalahdessa omat lypsykoneet käynnissä ja pienkuormaaja annostelemassa rehua perät vastakkain karsinoissaan häntää huiskiville täpläkyljille.
 

10 vuotta me maitotilallisia oltiin. Meillä oli sellainen suhteellisen pieni tila. Vuonna 2000 valmistuneeseen navettaan oli tulossa saneeraustarvetta tai vaihtoehtona olisi ollut rakentaa kokonaan uusi. Tultiin mieheni kanssa lopulta siihen tulokseen, että ei me ehkä sitä muutaman miljoonan kokoista investointia tehdä. On aika katsella jotain muuta, Rissanen käy pohdiskelevasti läpi käännekohtaa pellolta metsään.

 
Koska metsällä ja maataloudella on tapana yhyttyä sopuisasti yksiin kuin tiukkasyiset kuuset savolaismetsän leimikkoon, katse ja tarmo siinsivät Mikkeliin ja XAMKin metsäalan monimuoto-opintojen pariin. Metsäalan pätevyys oli taputeltu pulkkaan alkutalvesta 2024.
 

Se opiskelu ei ollut niinkään mitään yleisten oppiaineiden käyntiä. Se oli metsää, metsää ja vielä kerran metsää, hän vinkkaa kurssitarjonnan kahlauksen luonteesta tunnelmiaan.

 

Omistajan saappaissa omaksuu, mitä myydessä osaa arvostaa

 
Rissasen hiljattaisen metsäjohtajain töiden aloituksen juuri ja johtolanka löytyy koulusta. Hänen miehensä Jarkko sattui näet kuluttamaan saman yläasteen pulpettia oravikoskelaislähtöisen Iisveden Metsän metsäjohtajan Hennariikka Savolaisen kanssa. Vähintäänkin ”moromoro”-tuttujen asteella he ovat olleet jo yli 10 vuoden ajan.
 

Hennariikka tiesi, että olin valmistunut metsäopinnoista ja hän oli itse jäämässä pian äitiyslomansa viettoon. Hän sitten kerran soitti minulle kysyäkseen kiinnostustani tulla Iisveden Metsälle töihin. Eero (Riipinen) sitten soitteli minulle antamani luvan perästä tiedustellakseen lisää, Rissanen avaa tarinaa.

 
Iisveden Metsä oli jo ennakkoon omalla luonteellaan henkinyt sopivaa lupsakkuuttaan ja helppoa lähestyttävyyttään ulospäin. Se kävi ilmi jo opinahjossa:
 

Luokkakaverini halusivat silloin tutustua sahateollisuuden toimintaan. He olivat soittaneet tänne ja kysyneet, että onnistuisikohan vierailun saaminen. Ei heitä tosin ollut kuin kaksi. No, sahakierros oli sitten kuitenkin järjestynyt! Se oli minusta aika hienoa, Rissanen jakaa kokemuksensa.

 
Metsäosaston nykyistä työkaveriporukkaa hän kuvaa rennoksi, auttavaiseksi ja mukavaksi. Työn itsenäisen luonteen vuoksi väki ei näe toisiaan ihan alvariinsa, mutta kuukausittaiset yhteiset kokoontumiset ovat hersyviä piristysruiskeita. ”Ei me täällä olla niin vakavia”, on kelpo tiivistys.
 
Toinen Rissasen kosketus Iisveden Metsään oli syntynyt aiemmin metsänomistajan roolissa, kun puukauppojen hierominen tuli tasaisin välein harkintaan. Onko siitä ollut työhön avitusta?
 

Omakohtaiset kokemukset ja tunnelmat omistamisesta auttavat ymmärtämään, mitä metsän omistaminen voi ihmiselle antaa ja mitä siltä voi saada.  Sitä miettii omalle kohdalleen, mitä itse metsänomistajana arvostaisi puukauppaa tehdessä, Rissanen kuvaa puukauppa-asiakkaan saapaskenkiin asettumisen mahdollisuutta nykyisessä leiviskässään.

”Ei niin vakavaa porukkaa” yhteiskuvassa. Rissanen löytyy neljäntenä vasemmalta lukien. Hänen puolisonsa yläasteen luokkakaveri Hennariikka on laitimmaisin oikealla.
 
Kun huolella vatuloi ja tarkoin katkoo, niin saanto on mitä mainioin
 
Puunhankintatyön järein tukiranka on hyvän ennakkosuunnittelun harteilla. Ennen tarjouksen jättämistä on tutkittava ja otettava mahdollisimman hyvin selkoa esimerkiksi puustosta, maastosta, varastoinnista ja kääntöpaikoista.
 
Etenkin metsänsä lähistöllä asustelevat metsänomistajat tykkäävät lähteä mukaan yhteisille metsäkatselmuskäynneille.
 

Metsänomistajilla on erilaisia toiveita ja tavoitteita. Toiset haluavat näyttää pystyyn jätettävät säästöpuut ja osoittaa paikat, mihin he eivät halua mentävän. Keskustelemme paljon katkonnasta ja sehän onkin meidän valttimme, koska sahaamme myös lyhyisiin pituuksiin ja pienempiin latvaläpimittoihin. Tukin saanto on silloin metsänomistajan näkökulmasta parempaa, Rissanen avaa leppoisten kohtaamisten antia.

 
Hän uskoo kuitenkin digitaalisen asioinnin lisääntyvän metsänomistajuuden siirtyessä seuraavien sukupolvien askareiksi, vaikka samalla näkee paikallisen tuntemuksen ja metsäkäynnin arvon edelleen pitävän pintansa.
 

Tekoälyn avulla esimerkiksi metsävaratiedon hyödyntäminen ja metsän mittaaminen tulee helpottumaan. Siinä ei kuitenkaan huomioida sellaisia kohteita, jotka jäävät latvojen alle. Esimerkiksi pieniä metsälakikohteita tai muita erikoisuuksia, Rissanen pohdiskelee alan tulevaisuudesta.

 
Vielä olisi lopuksi yksi jokerikysymys hihassa: Mikä olisi sellainen ”kääk-juoru”, jota työväki ympärillä ei vielä välttämättä tiedä?
 

Minä olen kyllä sellainen aika lailla kaiken aina ääneen selostava. Tuli mieleen opiskeluajat sieltä Tarvaalasta. Meillä oli sellainen luomukurssi. Teimme siellä YouTube-videon puolisoni kanssa, jossa minä näyttelin isäntää ja Jarkko toimi emäntänä. Metsäosaston työkaverithan tämän jo tiesivät, sillä minun silloinen opettajani Mirja eli Riipisen Eeron äiti oli näyttänyt videon rooleistamme kuvaa Eerolle ja Eero sitten tästä metsäosaston yhteisessä palaverissa kertoi, Rissanen naureskelee makeasti loppukaneetiksi.

 
Voit lopuksi hypätä Rissasen ja muun metsäosaston väen kyytiin Toivalaan ja metsäkoulupäivään.
 
Miten ammattilaiset suoriutuivat metsäalan ammattitaitotestien tehtävistä? Lue ja katso kaikki kuvat tästä.

Ahkerasti Iisveden sahalla opiskelijoiden kanssa kiertänyt Savon Ammattiopiston väki kutsui Piimän metsäosaston vastavierailulle Toivalan metsäalan kampukselle. Metsäkoulun tutustumispäivässä päästiin kädet savessa käsiksi metsäkoneenkuljettajan työhön ja sahakin nykäistiin soimaan. Miten metsäalan oppimäärän tahoillaan tankanneet ammattilaiset mahtoivat pärjätä alan taitotesteissä?
 

Pitkällä puomilla nostettu sekunti voi olla jopa 3,4 päivää!

 
Siilinjärven kupeessa, maalaisidyllisessä Toivalassa sijaitsee kotimaisten metsien hoidon ja huolenpidon tulevaisuus. Metsäalan työlle on kysyntää. Tänään seurassamme istuva metsäkoululainen .
 
Hän pääsi jo toisena opintovuotenaan palkkatyön syrjään sonkajärveläisen koneurakointiyrityksen moton eli hakkuukoneen käskyttäjänä.
 
Piimällä on jo pitkään avattu ovia uusille koululaisille tervetulleiksi tutustumaan sahateollisuuden työn arkeen. Tänään kuvio keikahtaa toisinpäin, kun metsäosaston väki on saapunut paikalle tutustumaan modernin metsäalan koulutuksen toimintaan.
 
Metsäkoneiden sielunelämästä esitelmöivä opettaja ja itsekin pitkän linjan sahurina uraa uurtanut Pekka Dahlqvist kertoo metsäkonevalmistajien keräävän nykyisin ahkerasti tietoa metsäkonekuskien ajosuorituksista.
 

Tietyllä tavalla opetamme täällä opiskelijoita sopivaan laiskuuteen. Yritämme minimoida turhaa työtä. Jos teet kouran puomilla sekunnin mittaisen turhan liikkeen 15 kuorman aikana johon menee yhteen kuormaan 30 kourallista puuta, se tarkoittaa jopa 3,4 hukkaan heitettyä työpäivää vuodessa, Dahlqvist laskelmoi.

 
Latinalaisessa Amerikassa datan seuraaminen on viety niinkin pitkälle, että tehokkuuspoikkeamatilanteissa kuskeille tarjotaan lisäharjoittelua simulaattoreilla työn tuottavuuden nostamiseksi.
 
Viimeistä vuottaan koulunpenkillä pänttäävä Makkonen tuntuu suhtautuvan datan keräämiseen lupsakasti ja näkee sen pikemminkin innostavana haasteena itsensä kehittämiseksi:
 

Minulla on aina tavoite mielessä eli montako kasaa teen ennen kuin työvuoro loppuu. Minusta sekin on datassa hyvä asia, että sillä pystytään suoraan osoittamaan työn tuottavuus työnantajalle, Makkonen sanoittaa päällimmäiset pohteensa.

Matias Makkonen neuvoo metsäosaston Ville Tuhkasta simulaattorin kanssa. Oikealla puolella Jussi Rossi, Santtu Korhonen ja Tommy Lindström.

Dahlqvist peilaa alan asenteiden muuttuneen 20 vuoden takaiseen tilanteeseen paljon ja tuumii etenkin ajokoneen kuljettajan ammatin arvostuksen kasvaneen työnantajien keskuudessa:

Kärjistetysti ennen tuntui olevan melkeinpä sama, kuka sinne koppiin menee ajamaan. Kunhan siellä penkissä vaan joku istuu. Keskenään täysin samanlaiset leimikot kuitenkin valmistuvat eri ajassa. Mistä se silloin johtuu? Voit nostaa saman pinon kauempaa pitkällä puomilla tai tehdä lähempää lyhyemmän noston. Toiseen tapaan menee vaan enemmän aikaa. Kuskin täytyy tosi paljon ajatella koko ajan, miten hän työnsä tekee, Dahlqvist kirkastaa ajokuskin taitojen merkitystä.

Esimerkiksi vieremäläinen maailmanluokan metsäkonemagneetti Ponsse on hänen mukaansa erityisen kiinnostunut tänä päivänä tiedonkeruusta ja sen tuomista mahdollisuuksista esimerkiksi tehokkaamman työskentelyn suunnitteluun.

Kuskin penkkiin ja samanaikaisia liikkeitä lihasmuistiin

Tänään metsäosaston porukan päiväohjelmaan kuuluvat ammattitutkinnon taitotestien rastit, joilla mitataan työskentelyn oppimis- ja osaamistasoa. Ensimmäiseksi tarrataan kiinni metsäkonevalmistaja John Deeren kehittämien ajosimulaattoreiden ohjaimiin.

Metsäosaston vetäjällä Eero Riipisellä on hienoinen etu mittelöön puolellaan, sillä häneltä löytyy hieman näppituntumaa koneisiin metsäkouluajoiltaan 20 vuoden takaa.

Aki voi sitten päättää, onko tänään voittaja nopein vai se, kenessä on eniten kehityspotentiaalia, Dahlqvist naurahtaa kisailumentaliteetille.

Tommy Lindströmille viritetään kuitenkin ensimmäinen simulaattori ja hän saa raivata tietä perehdytettävänä Dahlqvistin viittoillessa ja opastaessa virtuaalisen ajokoneen ja kouran liikkeiden saloihin. Lindström vieläpä varmistelee, että juuri hänen koneensa on tänään se viritetty versio.

Opettaja Pekka Dahlqvist jakaa viime hetken neuvoja ennen kuin suoritukset startataan käyntiin.

Metsäjohtaja Jussi Rossin työskentely näyttää näppärältä ja nopealta. Jopa niin nopealta, ettei kone tahdo vauhdissa pysyä. Pienen digitaalisen ”juntturan” jälkeen se kuitenkin virkoaa.

Ilmeisesti siisteihin sisätöihin voisi tästä lähteä, Rossi veistää ohjainpenkistä hörähdellen hänen ja koneen keskinäiselle ymmärrykselle.

Dahlqvistin mukaan ripeys ei ole ihan se tärkein kriteeri suoritusten tasoa arvioidessa. Mittaristoon kuuluu esimerkiksi yhdenaikaisten kouran liikkeiden hallinta.

Metsäjohtajat Kaija Rissanen ja Eero Riipinen tarkkaavaisena pyörittelemässä kouraa.

Siististä simuloinnista Timpurintielle, koneet käyntiin ja tosihommiin!

Ammattiopiston ruokalassa jaettujen kokemustarinoiden, puujalkojen ja maittavan lounashetken jälkeen koittaa aika ottaa suunnaksi Ranta-Toivala ja siellä sijaitseva Timpurintie.

Timpurintie on pienen köröttelymatkan päässä sijaitseva metsäalan kenttäharjoittelualue, jonka tiluksilta voi löytää mm. reilut 20 metsäkonetta, hirsirakennustuotannon ja tietenkin myös kunnon laavun metsätöihin kuin nakutettuna passaavien nokipannusumppien nautiskeluun.

Kuvassa Vasemmalta oikealle: Opettajat Pasi Nenonen ja Aki Taskinen, Ville Tuhkanen, Kaija Rissanen, Santtu Korhonen, Eero Riipinen, Tommy Lindström, Jussi Rossi, Hennariikka Savolainen ja vaunuissa Hennariikan poika Artturi.

Opettaja Aki Taskisen mukaan, metsäalan väki käy treenaamassa työn tekemistä oikeillakin hakkuutoimeksiannoilla.

Vuosittainen määrä liikkuu noin 10 000–15 000 motin välimaastossa, mitä me teemme opiskelijoiden kanssa. Kun opiskelijat pääsevät ajamaan itse omia jälkiään, oppimista syntyy enemmän. Siinä pääsee konkreettisesti miettimään, minkä kasan olisi voinut tehdä kenties toisin, Taskinen kertoo.

Opiskelijoille tarjotuissa harjoitustöissä on toisinaan ilmaistyön leimallisuutta. Taskinen haluaa muistuttaa oppilaitoksen työskentelystä syntyvän samankaltaisia liiketoiminnan kuluja kuin muussakin yritystoiminnassa.

Ja se on myös muistettava, että me olemme täällä oppimassa uutta. Emme urakoimassa, hän kiteyttää.

Timpurintien sorakentän laitamalle tukkilaanin viereen parkeerattu ”Jontikka” eli ihka oikea ajokone saa ensimmäiseksi kuskikseen Iso-Britanniastakin metsäalan sivistystä ammentaneen metsäjohtaja Hennariikka Savolaisen.

Hänen tyylinäytettään ja tuoreen kuusitukin tuoksua ulkoilmassa tapaileva poikansakin on mukana ihastelemassa päivän meinoa. Kenties seuraavan polven sahurina, mene ja tiedä?

Savolainen ohjaksissa ja Dahlqvist kopissa mukana neuvomassa hallintalaitteiden käyttöä.

Yhteistyökumppanin yhdyshenkilönä päivän tapaamista järjestellyt metsäjohtaja Ville Tuhkanen ottaa Stihlin eli tuttavallisemmin ”Tilhin” kouraansa. Pikkuryyppy, nykäys ja laipan ympärillä rullaava ketju on valmiina vastaanottamaan Tuhkasen signeeraaman kaatoloven kuusen runkoon.

Kaatosuuntaa mallaavan vanerin perusteella Tuhkasen sihti näyttää olevan ketjun lisäksi oikein hyvässä terässään!

Taskisen haukankatse seuraa ja Tuhkasen saha soi.

Tarkkaa touhua, vaikka joskus kamppeet märkänä

Kentältä tavatun opettajan ja pitkän konekuskitaustan omaavan Pasi Nenosen mielestä metsäalan töiden vaativuuden käsityksissä olisi edelleen nostamisen varaa. Matias Makkonenkin toteaa, että muutamille opinnot aloittaneille työn luonne ja todellisuus saattoi tulla yllätyksenä.

Metsässä ollaan kuitenkin luonnon keskellä. Välillä ollaan kamppeet märkänä. Työ on kuitenkin tarkkuutta vaativaa ja fysiikkaakin koettelevaa, Makkonen kuvailee.

Motokuskin ammatissa keskittyminen on oltava tiukasti nostoissa. Työtä tulisi sopivasti rytmittää taukojen kanssa. Opettaja Dahlqvistin mukaan ainakin 30 minuutin välein, sillä montaa tuntia putkeen ei voi pysyä kovin skarppina.

Kyllä se vähintään jaloittelutauko on pakko pitää välissä, Makkonenkin on jo huomannut.

Opettaja Aki Taskinen kertoo, että opintotaipaleelta työelämään siirtymiseen kuluva aika ei ole välttämättä ajallisesti niin suuren suuri. Aikuisopiskelijoiden kohdalla se saatetaan laskea jopa kuukausissa.

Ei me täällä koulussa ketään pelkästä istumisen ilosta pidetä, Taskinen linjaa.

Makkosella on jo selkeitä kuvioita tulevaisuuden suunnitelmissa. Insinööriopinnot voisivat olla seuraava isompi tähtäin urakiikarissa.

Mutta entä ne suoritukset? Mikäs on maikkojen tuomio metsäosaston päivän suorituksista?

Siis tämähän näyttää jopa pelottavan lupaavalta! Kovia tuloksia on kyllä tehty. Jos on jollakin joskus sellainen tilanne, että puut pitää saada metsästä pois, niin kyllä tästä porukasta varmasti siihen kunnon apu löytyisi, Pekka Dahlqvist kehuu.

Seuraavassa Piimäpostissa esittelemme metsäosaston uuden ammattilaisemme Kaija Rissasen. Sitä odotellessa voit tutustua vaikka metsäasiakkaamme Riku Mehtoon ja hänen projektiinsa Nipurin Kartanoon tästä.

”Mikä mussa on vikana, kun noi riitelee mun takia?”. Koripallovalmentaja Toni Nyman kuunteli lapsena vanhempiensa kinastelua, joka koski hänen oikeuttaan kyläillä mummolassa. Käyntien aikana Nyman joutui kannattelemaan pienissä käsissään yläkertaan sammuneiden isovanhempiensa elämänlankoja. Nuoruus ilman päihteitä-kiertueella puhuneet päihde- ja nuorisotyön asiantuntijat saapuivat huhtikuussa Suonenjoelle kertomaan paikallisille nuorille, mihin kiusaaminen, ryhmäpaine ja päihteiden käyttö voi pahimmillaan johtaa. Tapahtumaa sponsoroineen Iisveden Metsä Oy:n Piimäposti oli eturivissä kuuntelemassa kiertueen tärkeää, jokaiseen pulpettiin ja kotiin välitettävää sanomaa.
 

”Joo. Voin mä kokeilla”

 
Edessä askeltaa totisen oloinen pitkänhuiskea, harteikas ja käsistään tatuoitu mies. Välillä hän pysähtyy ja hänen katseensa tähyää vakavana kuuntelevaan nuoreen yleisöön.
 
Rankasti koulukiusatun Toni Nymanin elämässä kiinnipitänyt ainoa oljenkorsi raksahti poikki, kun hänen polvensa vääntyi koripalloturnausmatkalla Ruotsissa. ”Sä et pelaa tällä jalalla enää koskaan” oli lääkärin karu diagnoosi.
 
Nyman tapasi tyhjän päälle pudottuaan vanhan kaverinsa Sörkän metroasemalla. Se oli kohtalon hetki, joka nielaisi Nymanin elämästä seuraavat 17 vuotta.
 

Kaveri kysyi multa, että haluut sä kokeilla heroiinia? Se impulsiivinen Toni, joka halusi kokea kuuluvansa johonkin ja heittäytyä mukaan kaikkeen tyhmään vastasi, että joo. Voin mä kokeilla, Nyman muistelee tilannetta.

 
Pian hän makasi metroaseman WC:ssä sydän pysähdyksissä minuutin. Ensimmäisen piikin jälkeisen päihde- ja rikoskierteen junan päätepysäkki tuli vastaan vasta vuoden 2011 syksyllä. Onneksi ajoissa.

Suonenjoen kaupungin nuorisopalvelut ja Suonenjoen kaupungin Hyvis-tiimin ennaltaehkäisevän mielenterveys- ja päihdetyön palveluohjaaja Niina Jääskeläinen järjestivät yhteistuumin huhtikuun lopulla paikallisille lapsille ja nuorille tilaisuuden, joka oli alusta hamaan loppuunsa asti karua kuunneltavaa.
 
Lintharjun Liikuntakeskukseen oli saapunut paikalle asiantuntijapuhujakolmikko, joilla oli tuomisinaan lukuisia valitettavia tositarinoita alle 18-vuotiaiden päihteiden käytöstä ja niistä seuranneista raskaista rikoksista terveyshaittoineen.
 

Minä en ainakaan usko, että näitä rikoksia olisi tapahtunut ollenkaan ilman päihteiden käyttöä, painotti nuorelle yleisölleen joensuulaislähtöinen Arttu Kilpeläinen, joka on poliisivirassaan tutkinut kolmen vuoden ajan alle 18-vuotiaiden tekemiä rikoksia maamme pääkaupungissa Helsingissä.

Kilpeläinen kertoi esimerkin ryhmäpaineen vaarasta ja eräästä kohtaamastaan kaverusviisikosta, jonka nuorin jäsen oli vain 12-vuotias. Hän oli se porukan yllytyshullu, jonka vanhemmat nuoret laittoivat kokeilemaan ensimmäiseksi kaikkea. Jos mitään pahaa ei sattunut, he tekivät saman sitten perässä. Alle 3 vuodessa jokaisen elämä oli päättynyt. Nokkimisjärjestyksen vuoksi nuorin testaaja meni tietysti ensin.
 

Ei pidä luulla, että täällä Suonenjoella vain poltetaan tupakkaa, nuuskataan tai ”vapetetaan”. Huumeita on valitettavan helppoa saada ja niitä liikkuu kaikkialla, puhujakolmikon sosiaali- ja terveysalan asiantuntija Janina Karppinen halusi kuuntelijoilleen teroittaa.

Kuvassa vasemmalta oikealle: Toni Nyman, Janina Karppinen ja Arttu Kilpeläinen

Yhteisissä talkoissa päihteettömyyden puolesta

 
Iisveden Metsä Oy pokkasi viime kesänä nimiinsä Mansikkakarnevaalien vankkumattomiin perinteisiin kuuluneen karnevaalikulkueen parhaan karnevaaliosaston tittelin. Voitosta lohkesi myös taloudellinen muistaminen.
 
Osaston parissa uutterasti henkilöstöjohtaja Kaisa Uutun orkestroimana ahertanut talkooporukka halusi yksimielisesti suunnata rahapalkinnon nuoria koskevaan ennaltaehkäisevään päihdetyöhön.
 

Paikallisten lasten ja nuorten hyvinvointi on meidän sponsorointistrategiamme keskiössä. Ennaltaehkäisevää päihdetyötä joudutaan usein tekemään hyvinkin pienillä resursseilla, joten uskon tällaisen pienenkin lisäavun sen työn hyväksi olevan ihan merkitsevää, toimitusjohtaja Tommy Lindström kommentoi.

 
Uuttu oli yhteydessä kaupungin nuorisopalveluiden vapaa-aikakoordinaattorina työskentelevään Niina Miilunpohjaan. Varojen käyttötarkoituksen kartoituksessa molemmat osapuolet kokivat tärkeäksi nuorten kohderyhmän mahdollisimman kattavan tavoittavuuden.
 

Tiesimme, että jossain vaiheessa meillä on tarkoitus järjestää tällainen ennaltaehkäisevään päihdekasvatukseen liittyvä tapahtuma. Nyt on ollut vielä aika paljon pinnalla erilaiset nuoria koskettavat päihde- ja mielenterveysaiheet. Olemme otettuja ja tosi iloisia, että saimme kohdistamiseen melko vapaat kädet ja tavoitettua sen avulla paikalliset nuoret näinkin laajasti, Miilunpohja kuvailee yhteistyöstä omia tuntojaan.

 
Lastensuojelun parissa työskentelevä äänekoskelainen puhuja Janina Karppinen pitääkin puhumista arvokkaana ennaltaehkäisykeinona.
 

Nuoret kysyvät meiltä usein miksi päihteitä käytetään, mistä ongelmiin saa apua ja mitä he voivat tehdä, jos lähipiirissä joku käyttää, Karppinen listaa.

 
Hänen mukaansa Suomessa on tarjolla valitettavan vähän paikkoja, joissa päihteiden piiriin ajautuneita nuoria hoidettaisiin. Päihderiippuvuuksia kun ei diagnosoida alle 18-vuotiaille.
 
Useampia vuosia kouluissa kokemusasiantuntijana kiertänyt ja nykyisin sijoitettujen nuorten kanssa työskentelevä Toni Nyman kertoo saavansa nuorilta tilaisuuksien jälkeen avunpyyntöjä Instagram-viestein.
 
Sosiaalisen median matalalle yhteydenottokynnykselle ja kultareunalle hän näkee myös ikävämmän trendikkään varjopuolen:
 

TikTokissa oli kerran tapaus, kun päihteidenkäyttöä kuvattiin live-lähetyksessä ja lähetykseen oli upotettu pivo-linkki. Sen kautta lähetystä seuraavat henkilöt pystyivät rahoittamaan lähetystä tekevien nuorten päihteiden hankintaa, Nyman kertoo varoittavan esimerkin.

 
Hän siirtyy keskustelun aikana pohtimaan ihan ääneen sitäkin, kannattaisiko Suomessakin siirtyä Australian käytäntöön ja kieltää sosiaaliset mediat alle 16-vuotiailta kokonaan.
 
Ongelmatilanteissa Janina Karppisen antama paras neuvo läheisistään tai itsestään huolestuneille nuorille olisi kääntyä lähimmän aikuisen puoleen. Niina Miilunpohjalta Karppisen idea saa vahvaa komppausta.
 

Olipa aikuinen ympäristössä kuka tahansa, niin se on se turvallinen aikuinen, jonka kanssa näitä asioita voi pyöritellä. Meidän aikuisten tehtävä on luoda yhdessä kaikille nuorille turvallinen kasvuympäristö, Miilunpohja päättää.

 
Päivän tärkeimmästä evästyksestä tulevaisuutta kohtaan ei jäänyt kenellekään epäselvyyttä: Yksikin kerta on liikaa. Älä edes kokeile.
 
Kiitämme yhteistyökumppaneitamme tärkeän ennaltaehkäisevän työn tekemisestä ja hienosti onnistuneesta tapahtumasta.
 
Seuraavaa Piimäpostia odotellessa, voit lukaista millä tavalla toisen yhteistyökumppanimme MLL Suonenjoen paikallisyhdistyksen arki sujuu ja mikä saa puheenjohtaja Heidi Lapille ilon kyyneleitäkin silmiin. Lue juttu tästä.

Iisveden Metsä Oy:n tukkilogistiikan koneellistuminen pyörähti toden teolla käyntiin 1960-luvulla, kun jaloistaan jo sairaalloinen raskaan työn aisapari eli Piimän oma hevonen päästettiin vuosikymmenen loppupuolella ansaittujen eläkepäiviensä viettoon. Tänään eli lähes 60 vuotta myöhemmin pääsemme hyppäämään tukkikuski Jake Fräntilän kyytiin, jossa on satsattu viihtyvyyteen kuin olohuoneessa. Millainen on tyypillinen työpäivä pyöräkoneen hytissä ja sahan tukkipihalla?
 

Herkistelyt ja tarkistelut, mutta etenkin turvallisuus ensin

 
Raikasta kevätaamua päästään ottamaan Iisvedellä vastaan vielä muutaman pakkasasteen voimalla. Volvon pyöräkuormaajan renkaan vierellä keltaiseen työtakkiin sonnustautunut hahmo heilauttaa kättään tervehdyksen merkiksi. Tukkikentän luottolenkki Jake Fräntilä on tullut välivuoroon hommiin ja tarkastelee kalustoa.
 

Päivittäistarkastuksiin kuuluvat esimerkiksi renkaiden läpikäynti. Katson, ettei renkaisiin ole tullut vaurioita. Valojen ja vilkkujen tarkistus, mikä onkin todella tärkeä turvallisuusasia. Täällä on paljon rekka- ja ihmisliikennettä. Tilanteita saattaa tulla yllättäen, joten kone on pystyttävä havaitsemaan helposti, Fräntilä alleviivaa painokkaasti.

 

Liikkuville osille tarvitaan hieman lisää rasvausta ja koneen tärkeintä työvälinettä eli tukkikouraa käskyttävät hydrauliikkaletkut todetaan ehyiksi silmämääräisin tarkastuksin.
 

Talvi on yleensä koneelle haastavampaa aikaa, kun on pakkasta ja vehkeitä laitellaan käyntiin. Yleensä annamme sen hetken pyöriä tyhjäkäynnillä ja teemme tukkikouralla liikkeitä, että öljyt hieman notkistuvat. Kesällä tärkeä rutiinitoimenpide on pölynpoisto, sillä täällä sahalla syntyy tosi paljon hienojakoista pölyä. Siinä on todellinen syttymisriski, sahan vapaaehtoisessa palokunnassakin liekkien sammutustaitoja treenaava Fräntilä selvittää vuoden aikojen vaikutusta toimenpiteisiin.

 
Kaikki on nyt vuoroon valmiina: Lähes piirulleen koneen pyörän korkuinen kuljettajamme Fräntilä kapuaa pyöräkuormaajan hyttiin astinlaudan rappusia pitkin.

Konekuskin konttorissa viihtyy ja kehittyy lähes 8 tuntia päivässä

 
Ensimmäiset ajotreeninsä Pelkosenniemen pelloilla kopittomalla rautapenkkisellä Valmetilla huristellut Jake on yksi Piimän tukkikuljettajajoukkueesta, johon kuuluvat myös palokuntakollega Kari Snellman ja yli 25 vuoden huikean uran sahan palveluksessa työskennellyt kokenut konkari Jari Hämäläinen, jolle ojennettiin elämäntyöstään ansiomerkki viime vuoden 100-vuotisjuhlassa.
 
Koneet ovat seuranneet kehityksessä ajan hampaan jälkiä ja viimeisin Volvon konemalli onkin jo tukkikentällä täydessä työn touhussa.
 

Meillä kävi vähän aikaa sitten Volvolta edustaja pitämässä uusien teknologioiden käyttöön liittyvän koulutuksen. Modernissa pyöräkoneessa on jokaiselle kuljettajalle oma kuljettajaprofiili, joka kerää tietoa koneen käytöstä ja esimerkiksi polttoaineenkulutuksesta. Se auttaa sinua kehittymään kuljettajana. Myös puhdistusta on uudessa konemallissa helpotettu, Fräntilä esitelmöi.

 
Hän lisää vielä yhden tärkeän huomion koneiden kehityskaaressa: Työskentelymukavuuden.
 

Nämä koneet ovat meillä parkissa vain tauot. Kun mietit, että me konekuskit vietämme päivästämme sen vajaan 8 tuntia täällä koneessa, niin työn ja ajoasentojen on oltava mukavia. Nykyisin hyvinvointiin ja viihtyvyyteen panostetaan ihan tosissaan. Jopa penkki on ilmastoitu, Fräntilä heittää mielenkiintoisen yksityiskohdan esimerkiksi hytin varustelusta.

Oikealla näkyvään vanhan koneen kouraan verrattuna nykyisellä kouralla nostellaan tukkeja moninkertainen määrä. Kuva Ari Väätäisen albumista.

Massiivisia runkomääriä leppoisan näköisesti hampaillaan nosteleva tukkikoura liikkuu haluttuihin asentoihin hytistä löytyvillä vivuilla. Rattikin on Fräntilän ohjastamassa Volvossa edelleen ajamista varten olemassa, mutta ripeämmin teräksinen työjuhta tottelee komentoja pienestä käsinojan vivusta.
 

Tämä minun koneeni näkyy karttakuvassa liikkuvana keltaisena pisteenä. Työkaluna on LogMAP-järjestelmä, josta näen sahaan menossa olevan tukin laadun ja lokeroiden tilanteen. Tieto siirtyy reaaliaikaisesti satelliitin välityksellä.

 
Sahan lokeroiden poskessa on numerokyltit. Mitäs ne oikein kertovat?
 

Ensimmäinen kyltin numero ilmoittaa lokerossa olevan tukin karkean latvaläpimitan suuruusluokan ja toinen numero tarkoittaa pituutta. Meidän suurin tukkikokomme on 260/520 ja se tarkoittaa sitä, että tukin halkaisija on karkeasti noin 26 cm ja pituus 5,2 metriä, Fräntilä selittää.

 

Varmaotteisena ja kaveriaan arvostavana ”zeninä” pärjää konehommissa

 
Tukkikoneen kuskin aamu- tai iltavuorossa tapahtuvaan työpäivään kuuluu työn suunnittelu ja runsas kommunikointi.
 

Katsomme, onko puuautoja lajittelupisteelle jonottamassa ja kuormia tukkipöydälle nostamassa. Tarkkailemme, että lokerot pysyvät kunnossa ja niissä on tilaa uudelle tavaralle. Näköyhteyttähän meillä ei toisiimme välttämättä ole, joten viestinnän täytyy olla välillämme aktiivista, Fräntilä avaa.

Jos seuraavaksi sahan syöttölinjaan nostettavia tukkeja löytyy kauempaa, niin vuoron toiset kuljettajat avustavat tukkien siirroissa lähemmäksi.
 

Meillä on kommunikointia varten käytössämme radiopuhelimet, joilla olemme yhteydessä lajitteluun ja sahaan. Sitä kautta me saamme tietoa myös poikkeuksellisista tilanteista. Esimerkiksi silloin, kun sahassa kierrätetään ulkopuolista väkeä tutustumassa toimintaamme. Alkuviikosta on asiallisemmat jutut ja loppuviikkoon ne saattavat vähän keventyä, Fräntilä hekottelee.

 
Varmaotteiset ja rauhallisesti tehtävät nosto- ja laskusuoritukset ruokkivat noin 700 motin kokoista yhden työvuoron tuotoksen onnistumista tukkiterminaalista valmiiseen sahatavarapakettiin hänen mielestään parhaiten.
 

Hyvä rytmi ja yhteishenki on tärkeää. Pystymme lukemaan toisistamme jopa ilman sanoja, mitä ollaan seuraavaksi tekemässä. Arvostamme toisiamme yksilöinä ja pyrimme parhaamme mukaan pitämään huumorin tässä tekemisessä koko ajan mukana, Fräntilä niputtaa loppuun.

 
Useiden kymmenien järkälemäisellä Volvolla pihalla rullattujen kilometrien ja tuhansien kouran kautta kulkeneiden tukkien jälkeen on aika laittaa kone parkkiin ja tankata se seuraavalle kuskille käyttövalmiiksi.

Kuljettajaa persoonana tuntien, seuraavana päiväohjelmassa lienee otaksuttavasti löylyt koto-oloissa.
 
Seuraavaa Piimäpostia odotellessa, voit lukaista mitä konekuskin ohjastaman tukkikouran työn jälkeen seuraavaksi tapahtuu sahassamme tästä.

Hevosistaan kuuluisasta Orimattilasta Koskisen Oyj:n matkassa maailmaa näkemään ponnistaneen Jesse Kuusiston suvussa on puuta jo neljännessä polvessa. Jos Koskisen ja Iisveden Metsän maaliskuussa julkistama liiketoimintakauppa vahvistuu suunnitelmien mukaan, Kuusisto tulee ottamaan ohjat vastaan Piimän sahan vetämisestä vuodesta 2006 vastanneelta Tommy Lindströmiltä. Piimäposti karautti tervehtimään Kuusistoa ja ottamaan selvää, mistä puusta Hämeestä Savoon saapuva uusi vetäjä on veistetty.

Verenperintönä puuta jo neljännessä polvessa

Talven mahdin jo napakasti taittanut maaliskuinen aurinko loimottaa Piimän tontilla tutun kuusentuoksun saattelemana. Työnjohdon toimiston yläkerran neuvotteluhuoneen naapurisopesta metsäosaston Eero Riipinen nyökkää ja huiskauttaa kättään tervehdyksen merkiksi.

Pian ”kopiksikin” kutsutun yläkerran ovi avautuu ja varman topakasti käsipäivää tarjoilee pitkänhuiskea herrasmies, joka esittäytyy Jesse Kuusistoksi. Kuusisto on tullut tänään piipahtamaan Sydän-Savoon Piimän tiluksia tutkailemaan ja sahuriväen kanssa rupattelemaan.

Ensimmäiset vaikutelmat ovat kyllä tosi hyvät. Täällä on ollut hyvin ystävällinen ja positiivinen vastaanotto porukan keskuudessa. Olemme vaihtaneet ajatuksia miten meillä tänään menee ja tässä pikkuhiljaa tutustutaan toisiimme paremmin hetki kerrallaan, Kuusisto kuvailee ensitunnelmiaan savolaisesta lupsakkuudesta ja ihmisistä.

Jesse Kuusistolle tuoreen, työstetyn puun tuoksu ja sahamiljöö ovat molemmat varsin kotoisia elementtejä, sillä Kuusiston isoisän isä oli sahuri ja hänen nykyisin jo eläköitynyt isoisänsä on pyörittänyt Hämeessä edelleen toiminnassa olevaa raamisahaa yli 50 vuoden ajan. Hänen isänsä puolestaan työskentelee puun jatkojalostuksen parissa.

Kyllä tämä puuala on tullut minulle ihan verenperintönä. Olen ollut jo nuorempana kesätöissä auttelemassa sahan töissä. Työtehtävät vaihtelivat laidasta laitaan itse sahaustyöstä trukin ja pyöräkoneen kuljettamiseen, mikä on käytännön kannalta hyvä asia. Jos on kiinnostunut puuteollisuudesta, niin käytännöstä kannattaa aloittaa, Kuusisto palailee ajassa elämää taaksepäin ja jakaa havaintojaan vinkiksi.

Kuusiston omat uratavoitteet johtivat hänet kotoseutunsa lyhyen matkan äärellä sijaitsevaan opinahjoon Lahden Ammattikorkeakouluun vuonna 2014, josta hän myöhemmin valmistui puutekniikan insinööriksi vuonna 2017.

Siinä kävi sellainen onnekas sattuma, että tutustuin opiskelujen aikana Koskisen liiketoimintaan ja pääsin sitä kautta tutustumaan puuteollisuuden asiakkaisiin ja näkemään myös maailmaa, Kuusisto kertaa urapolkuaan.

Hänen mielestään suomalainen saha- ja puuteollisuus on maailmalla äärimmäisen arvostettu ja lujasti luotettu juttu erityisesti huippulaatuisen raaka-aineen ja ykköstason metsä- ja puualan tietämyksen viitoittamin eväin.

Asiakkaat arvostavat sitä, että tuotteet on tehty heidän näkökulmistaan vastaamaan parhaiten heidän toivomiaan käyttötarkoituksia, Kuusisto kuvaa kotimaisen asiakaslähtöisyyden timanttisen tärkeää asiakastyytyväisyyden peruspilaria.

Rohkeutta ja sahuuta yli 115 vuoden kokemuksella

Maaliskuussa julkaistiin suuri uutinen Koskisen Oyj:n ja Iisveden Metsä Oy:n välisestä kaupasta, jolla Koskisen Oyj ostaa Iisveden Metsä Oy:n liiketoiminnan.

Koskisen Oyj:n tarinassa ja historiassa on nähtävissä samankaltaisia piirteitä sukupolvisesta työstä, kumppanuudesta ja sinnikkyydestä. Tosin, ”Piimää” voinee tituleerata Koskisen rinnalla nuoremmaksi vesaksi, sillä Koskisen Oyj:n historia alkaa kaksikosta 15 vuotta varhemmin ja vuodesta 1909.

Varsinainen sahaus käynnistettiin Hämeen komeiden havumetsien kupeessa Lappilassa toukokuussa 1909, kun osuuskunnan pystyttämässä saharakennuksessa ei ollut vielä lainkaan seiniä saati edes lattiaa jalkain alle.

Kalle Koskinen, joka nimetään Koskisen-konsernin syntykertomuksen rakentumisen pääarkkitehtinä, vuokrasi niukan taloustilanteen keskellä työkaverinsa Kalle Lehtisen kera osuuskunnan sahan itselleen. Vuoden 1912 kohdalla kaksikko laittoikin sitten jo kättään taskuun sen merkiksi, että aiemmin vuokrattu toiminta ostettaisiin osuuskunnalta tuotantolaitteineen.

Koskisen historiaa kuvastaa hyvin määrätietoinen rohkeus, sillä 1930-luvulla kotimaatamme riivasi pahamaineinen pula-aika. Puutteen sävyttämän vuosikymmenen alkutaipaleella helmikuussa 1931 Koskinen, William Lehtinen ja Valtteri Rantala perustivat K. Koskisen Puuliikkeen.  Sotien jälkeisenä jälleenrakennusaikana vuonna 1954 Koskisella oli toiminnassaan jo 4 sahaa, joista Järvelä oli tärkein.

Tolokun immeisiä etelästä Savoon

Koskisen Oyj:n Jesse Kuusisto on Iisvedellä työpisteitä kierrellessään havainnut toinen toistaan tukevan kumppanuuden kulttuurin sahuriväen parista. Hän on tulossa mukaan manttelinperijäksi ja toiminnan veturiksi vuonna 2006 oman kapulansa sahan arjen pyörittämiseen vastaanottaneen Tommy Lindströmin jatkajaksi.

Lieneekö sekin yhteneväisyys isompaa nerokasta suunnitelmaa: Lindström oli niin ikään Etelä-Suomesta omaan pestiinsä tänne Savoon astuessaan ja Kuusiston tavoin myyntipäällikön tehtävissä. Vieläpä silloin lähes saman ikäinenkin vain yhden vuoden heitolla!

Mitä Lindström miettii itse vaihdoksen äärellä?

Olen kyllä tosi iloinen siitä, jos ja kun Jesse tulee tänne tätä toimintaa johtamaan. Siinä on mielestäni oikein tolkun immeinen, Sutkauttaa Lindström paketoinnin kahvituvan seinäkarmiin rennosti nojaten.

Koskisen Oyj tunnetaan hyvänä työnantajana, jonka leivissä koetaan teollisuuden toimialalle verraten keskimääräistä huomattavasti korkeampaa tyytyväisyyttä työhön (kts. vastuullisuus ja ihmiset). Kuusistollahan on jo varsin vankka kokemus työnantajastaan. Mitä hän itse tuumaa omasta työpaikastaan?

Minulla on Koskisesta hyvin myönteinen kuva ja se oli tullessani töihin erityisesti positiivinen yllätys, miten hyvin modernissa teollisuudessa työskennellään. Ja vieläpä maailmanlaajuisesti. Koskisen on aina halunnut ja haluaa pitää jatkossakin hyvää huolta ihmisistä. Esimerkiksi työturvallisuuteen panostetaan paljon. Kaiken lähtökohtana on, että kun tullaan terveenä töihin, niin töistä myös lähdetään ehjänä kotiin, Kuusisto sanoittaa.

 
Työt ja tarinat jatkuvat. Piimäposti ja koko sahan väki toivottaa Kuusiston tervetulleeksi Savoon. Hommat Iisvedellä jatkuvat hyvissä käsissä tästäkin eteenpäin.
 
Seuraavaa tarinaa kirjoitellessa ja odotellessa, voit käydä tarkemmin tutustumassa Koskisen Oyj:n toimintaan heidän verkkosivullaan www.koskisen.fi.

Nimi: Koskisen Oyj
Perustettu: 1909
Liikevaihto: 282 Meur (2024)
Henkilöstöä: n. 900 ihmistä
Kotipaikka: Kärkölä
Toiminnan osa-alueet: Levyteollisuus, Sahateollisuus
Tuotantoyksiköt: Järvelä (levy- ja sahalaitokset), Hirvensalmi, Puola (Kore)

Hieman yli 20 vuotta sitten varhaiskasvatuksen opettaja Pekka Seppälä oli viemässä pyöriä varastoon talvisäilytykseen esikoulun retkeilykauden päättymisen merkiksi. Mutta miksi luonnossa retkeilyn pitäisi päättyä, pohti hän itsekseen? Näin alkoi suositun metsäeskarikonseptin tarina, jonka retkelle pääsemme tänään mukaan. Mistä oikein on kyse?  
 

Retkeily- ja erätiedon oppeja tulevaisuuden retkiin

 
Keli suosii retkeilijää perjantaiaamuna. Ilma on hieman pakastuksen puolella ja aamuvarhainen aurinko sarastaa heijasteitaan rautalampilaisen Matti Lohen Koulun ovilaseista takaisin. Koulun takaa löytyy piha ja nostosaranalla varustettu portti, josta läpikulkija pääsee lyhyen askelluksen ja rappusten päätteeksi ovelle. Ovessa kerrotaan värikkäin kirjaimin, että nyt on saavuttu paikallisen metsäeskarin kotipesälle.
 
Sisältä käytävää pitkin kaikuu sekoitus naurun ja puheen sorinaa. Minuuttiviisari lähestyy yhdeksää. Metsäeskarin väki on järjestynyt keltaiset huomioliivit päällä säntilliseen jonoon rappusille retkelle lähtöä varten.
 

Aikuinen menee meillä aina ensin, että meillä on turvallista ja koska edessä voi olla vaaroja. Esimerkiksi karhu, eräs nuorukainen jakaa tietämystään liikkumisjärjestyksestä.

 
Ylätasanteelle ilmestyvät pian ryhmän vetäjinä työskentelevät Pekka Seppälä, Pirjo Laitinen ja Virpi Jäntti.
 

Vuoroviikoin me olemme ryhmien kanssa ulkona liikkumassa tai kynä- ja kirjaharjoituksia tekemässä. Toki tehtäviä tehdään myös ulkona, Seppälä avaa metsäeskarin rytmiä ja päiväjärjestystä.

 
Eskarin väestä muutamat nuorukaiset selvittävät minulle äänensävy tohkeisenaan, miten ulos kannattaa pukeutua. Kylmä, kuuma tai retkisää on mitä enimmässä määrin pukeutumiskysymys ja tämän suhteen eskarista ammennettua erätietoa näyttäisi olevankin tarkkaavaisesti tankattu.
 
Suuntaamme ulos kohti päivän retkikohdetta eli lähistöllä sijaitsevaa Turkkilanvuorta, jonne taivallamme noin muutaman kymmenen metrin letkana jalkalihasenergialla.
 

Miksi mennä metsään ja liikkua vain puolet vuodesta?

 
Metsäeskarikonseptin tarina sai alkunsa vuonna 2004 Hämeenlinnan Hattulassa. Seppälä teki tuolloin lasten kanssa ahkerasti polkupyöräretkiä ja syksyn päätteeksi oli aika siirtää pyörät varastoon.
 

Siinä sitten mietin, että miksi nämä polkupyörät pitää viedä varastoon? Tätähän voisi tehdä koko ajan vuoden ympäri. Eikä aina tarkoituksena tarvitse olla se, että mennään metsään. Liikkuminen olisi kaikkein tärkeintä, Seppälä muistelee.

 
Seppälän visiolle on totisesti tilausta, sillä nykytiedon valossa suomalaiset nuoret viettävät noin 9–10 tuntia päivästään täysin paikallaan. (Lähde: Jyväskylän Yliopisto, 15.4.2024)
 
35 vuotta sitten alkaneen Konneveden seudun vapaa ajan asumiskokemuksen harjaannuttamalla pieteetillä Seppälälle oli helppo päätös lähteä mukaan Rautalammin toimintaan, kun paikallinen Metsäeskari käynnistettiin noin 5 vuotta sitten.
 
Koulun parkkipaikan kohdalla Seppälä nostaa kätensä tervehtimisen merkiksi saapuvalle autoilijalle, jonka ohjauspyörän takaa kyydistä ulos nousee Pekka Saarikko. Paikallinen väki tuntee Saarikon parhaiten erityisesti hänen opetustyöurastaan Kerkonkosken Koulun pitkäaikaisena koulunjohtajana ja rehtorina. Metsäeskarin kävijöille hän on kuin kummi ja toiminnan isähahmo.

Kaikenlaisia peikonpesiäkin keksii, kun kaikkea ei ole keksitty valmiiksi

 
Tänään metsäretkemme ohjelmassa on lintujen ruokintapaikkojen täyttö ja evästyshetki Metsäeskareiden metsäretkien tukikohdaksi valmistuneella Käpynäkodalla, joka vihittiin virallisesti käyttöön helmikuussa 2024.
 
Miten ohjelmallisia retket ovat ja millaisen merkityksen Saarikko näkee metsäympäristön tuovan lasten luovuudelle?
 

Toki on valmiiksi suunniteltua ohjelmaa, mutta myös vapaata leikkimistä. Lapset saattavat kysyä tehtäviä tehdessään meiltä, saako niiden jälkeen leikkiä. He keksivät hyvin vähästä kaikenlaisia peikonpesiä, eikä siihen tarvitse olla heille mitään sen kummempia valmiita temppuratoja, Saarikko jakaa arjesta omia havaintojaan.

Pekka Seppälä käy sytyttämässä Käpynäkodan keskellä sijaitsevaan pyöreämuotoiseen nuotiopaikkaan tulet tekeytymään ja tuomaan lämpöä siksi aikaa, kun lähdemme metsäkierrokselle. Noin puolivälissä reittiä saavumme kauniille maisemapaikalle, jonka ihailuun kuin tarkoitukseensa nakutettu hongan kelo näyttäisi olevan lasten suosikkipaikka.

Odotettu opinahjo, johon kaikki ovat samalla viivalla

 
Nykyisin julkisuudessa käydään paljon keskustelua luonto- ja metsäsuhteen kuihtumisesta kaupungistumiskehityksen myötä. Metsäeskarin toiminta onkin oivallinen tapa luoda ja vahvistaa näitä suhteita jo lapsesta pitäen.
 
Eskarin opettajana työskentelevä Pirjo Laitinen on iloinen siitä, että metsäeskarin idea on otettu vanhempien toimesta vastaan positiivisesti ja toiminnan ympärille on syntynyt vetovoimaa.
 

Metsäeskariin ei tarvitse mitenkään erityisesti hakea ja eskarilaisia ei mitenkään valikoida, vaan kaikki lapset ovat samalla viivalla. Tämä on nykyisin jopa sellainen odotettu paikka. Päästään mekin vuorostamme sitten retkeilemään, sanovat lapset itse, Laitinen summaa.

 
Retkemme on tulossa kohti päätöstään ja laskeudumme loivasti mutkittelevaa rinnettä alaspäin. Rinnettä risteää yksi Rautalammin maailmalle avautuvan ikkunan kiintopiste eli alamäkiluistelun MM-rata. Perillä Käpynäkodalla mehu, keksit ja nuotiopannukahvi odottavat nautiskelijoitaan.

Kuvassa vasemmalta oikealle: Virpi Jäntti, Pirjo Laitinen, Pekka Seppälä, Pekka Saarikko.
 

Yhteisillä talkoilla lisää kaikille saavutettavia elämyksiä retkeilyyn

 
Käpynäkota on todellinen paikallinen yhdessä tekemisen voimainnäytös, sillä sen rakentaminen edellytti paljon erilaisten hankinta- ja resurssikysymysten ratkontaa. Iisveden Metsä Oy auttoi kodan syntykertomuksessa lahjoittamalla kaiken tarvitun lujan ja vankan kuusimateriaalin runkopilareista lattiaan ja verhoukseen. Pekka Seppälä kuvaa yhteistyötä ”Piimän” kanssa vaivattomaksi.
 

Toimitusjohtaja Tommy Lindström itseasiassa tiedusteli meiltä ihan itse, että saako paketeissa olla pyydettyä määrää enemmänkin tavaraa, Pekka Saarikko kuvaa tiedustelulleen saamaansa vastaanottoa.

 
Kauniin ja ulkomuodoltaan hyvin uniikin kodan varsinaiseen rakennustyöhön saatiin vetoapua Savon Ammattiopiston rakennuslinjalta. Kodan lämminhenkisten sisustusesineiden ja taljaverhoilujen lomassa on pitkä rivi nimiplakaatteja, joihin on kaiverrettu yhteistyökumppaneiden nimiä.
 

Kodan käyttöoikeutta ei ole rajattu vain metsäeskarille, vaan se on myös vapaasti yleishyödyllisessä käytössä ja toimii varausperiaatteella, Saarikko muistuttaa ja kertoo, että varausvuoroista voi tiedustella lisää metsäeskarilta.

Puitteet sopivat moneen lähtöön ja Lindström olikin tuumaillut yhteistyötä solmiessa, että kota soveltuisi passelisti vaikka yhtiön seuraavan hallituksen kokouksen pitopaikaksi.
 
No entä toiminnan tärkein keskipiste eli lapset. Kysäistäänpäs vielä heiltäkin, mikä on metsässä ja retkissä parasta?
 

Se kun saa laskea liukumäkeä ja eväät, kuuluvat tänään vastaukset.

 
On aika kiittää mukavasta retkipäivästä, raapustaa tulen loisteessa lämminnein käsin Käpynäkodan aulassa odottavaan vieraskirjaan puumerkki ja terveiset päivästä seuraaville retkeilijöille.
 
Metsäeskarin kuulumisia voit seurata ja bongailla tarkemmin esimerkiksi Rautalammin Kunnan SoMe-viestintää seuraamalla.
 
Seuraavaa Piimäpostia odotellessa voit lukaista aiemman juttumme toisesta lasten ja nuorten elämään iloa tuovasta yhteistyöstämme eli Vanhamäen Kuusikabinetista tästä.

PEFC-sertifiointi on metsänomistajalle kuin vakuutus, joka auttaa tekemään omalle metsälle kestäviä päätöksiä. Joskus metsänomistajille sertifioinnin puuttuminen voi tulla puukauppaa hieroessa jopa täytenä yllätyksenä. Vuoden 2025 alusta alkaen Iisveden Metsä Oy tarjoaa metsän PEFC-sertifiointiin liittämistä maksuttomana palveluna puukauppojen yhteydessä. Piimäposti uteli kolmelta savolaisjuuriselta metsän ystävältä ja asiantuntijalta, mikä merkitys sertifioinnilla on ja miksi oman metsän kannattaa olla järjestelmässä mukana.

Silmä lepää hyvästä hoidosta

Kun ”Piimän” metsäosaston toimintaa johtavalta Eero Riipiseltä kysäisee lomakuulumisia, ei ole kovinkaan tavatonta kuulla hänen vaeltaneen hangessa pohjoisen erämaan tuiskuttavilla saloilla.

Luonnossa tulee liikuttua erä- ja vapaa-ajan retkeilyn myötä vuosittain satoja kilometrejä ja nukuttua noin 15–20 yötä. Kun lähden metsään tai retkelle, en lähtökohtaisesti lähde sinne tapaamaan muita ihmisiä. Reissut ovat minulle eräänlaisia oman mieleni kokeita. Kun tunturissa on kylmä ja tuulee, siellä olet todellakin omien ajatustesi kanssa yksin, Riipinen avaa eränkäynnin filosofiaansa.

Kuulostaa varsin virkistävältä vaihtelulta kaiken älyteknologian tuoman sumun keskelle. Riipinen tosin lisää, että harvoin reissuilla onnistuu kokonaan väistämään kanssaeläjiään. Kohtaamiset ovat poikkeuksetta rentoja ja miellyttäviä.

Esimerkiksi jollekin autiotuvalle saattaa tulla yhtaikaa täysin entuudestaan tuntematon porukka, jonka kanssa sitten myöhemmin vaihdetaan säännöllisesti sosiaalisen median kautta kuulumisia, hän jatkaa.

Helppokulkuisten ja talouskäytön ulkopuolella olevien kansallispuistojen vastapainoksi Riipisen oma silmä lepää suuresti hyvin hoidetussa kotimaisessa talousmetsässä. Pahimpien ryteikköjen uupumisella on itseasiassa isokin merkitys metsän monipuoliselle hyödyntämiselle:

Jos metsä olisi hoitamaton ja vaikeakulkuinen, se karsisi paljon mahdollisuuksia hyödyntää esimerkiksi erilaisia luonnonantimia. Kuten marjoja ja sieniä. Siellä metsässä ei silloin voisi liikkua yhtään niin helposti, toteaa Sahateollisuus Ry:n metsä- ja ympäristöpäällikkö Anniina Kostilainen.

Leppävirran ja Varkauden seudulta savolaisen lupsakkuuden Etelä-Suomeen evääksi ammentanut Kostilainen toteaa nykyisen kotikontunsa eli Vantaan olevan myös sangen metsäistä seutua:

Keskeisin ero maaseudun metsiin on, että täällä ei ole niinkään jalostavaa metsän teollisuuskäyttöä, vaan enemmän virkistyskäyttöä. Täällä on kaavoituksen suhteen tehty minusta viisaita päätöksiä, kun metsä on enimmillään vain 300 metrin päässä asutuksesta, Kostilainen jakaa kiitosta.

Riipinen ja Kostilainen ovat yhtä mieltä siitä, että Suomessa on ollut hyviä kannustimia metsien ylläpitoon ja säilymiseen. Viime aikoina on tosin ilmaantunut hieman huolestuttavia pilviä näköpiiriin, jotka tulevat metsänomistajille itselleenkin jopa yllätyksenä.

Meidän tehtävänämme täällä Iisveden Metsä Oy:n puunhankinnassa on aina puukauppojen yhteydessä ottaa aktiivisesti metsänomistajien kanssa puheeksi metsien PEFC-sertifioinnin tilanne. Kun kerromme metsänomistajalle, että hänen metsänsä ei jostain syystä kuulu sertifioinnin piiriin juuri nyt, hämmästys voi olla iso. ”Ai jaa. Onpa jännä. Kyllä minä mielestäni siihen kuulun” on ihan tyypillinen vastaus takaisin. Kokemukseni mukaan suomalaiset metsänomistajat kyllä haluavat ajatella metsänhoidossa seuraavia sukupolvia. Tehdä asioita vastuullisesti ja oikein, Riipinen painottaa.

Mikä on PEFC-sertifiointi?

 
PEFC-sertifiointi on sertifiointijärjestelmä, joka otettiin käyttöön Suomessa 2000-luvun alussa. Sertifioinnin tarkoituksena on toimia sitoumuksena ja ohjenuorana sille, että metsässä tehdään kestävyyden ja jatkuvuuden näkökulmasta oikeita toimenpiteitä.
 
Suomessa yksityismetsät ovat sertifioidut alueellisen PEFC-ryhmäsertifioinnin kautta. Tämä tarkoittaa sitä, että sertifikaatti on myönnetty maantieteelliselle alueelle, johon alueen metsänomistajat voivat halutessaan osallistua.

Alueellisia ryhmäsertifikaatteja hallinnoivan Kestävän Kestävän Metsätalouden Yhdistyksen  eli KMY:n sertifikaattien piiriin kuuluu tällä hetkellä noin 12 miljoonaa hehtaaria metsää. Yhteensä Suomen talousmetsien pinta-alasta on PEFC-sertifioitu noin 83 %.
 
Metsänhoitoyhdistykset tarjoavat PEFC-sertifioinnin jäsenilleen jäsenetuna. Yhdistyksen jäsenyydestä tuli kuitenkin vapaaehtoinen vuoden 2014 lakiuudistuksessa. Se tarkoittaa sitä, etteivät kaikki metsänomistajat ole enää yhdistyksissä jäseninä ja heidän on järjestettävä metsänsä sertifiointi muutoin.
 
Kun sertifiointi perustuu määräaikaiseen sopimukseen jatkuvan jäsenyyden sijaan, metsäkiinteistöjä myös putoaa sertifioinnin ulkopuolelle, jos metsänomistaja ei muista uusia sertifiointisopimusta. Vahingossa sertifioinnin piiristä pudonneet metsät ovat laskeneet sertifioitujen metsien osuutta kaikista metsistä.
 

Metsänhoitoyhdistykseen kuuluminen oli jatkuvaa ja puukauppoja tehdään kuitenkin vain silloin tällöin. Edellisen ja seuraavan puukaupan välissä saattaa olla jopa vuosikymmeniä. Metsä on voitu myös myydä seuraavalle omistajalle. Tämä tuo haasteita ihan lakiteknisestikin henkilötietosuojalain eli GDPR:n vaatimusten vuoksi, sillä ikuista tiedonsiirto-oikeutta ei voi kenelläkään olla ja siksi sertifiointisopimuksia on päivitettävä aika-ajoin, toteaa yhdeksi juurisyyksi KMY:n nykyinen toiminnanjohtaja Kaisa Kettunen.

 
Kettunen tutustui jo metsäkouluaikoinaan Italiassa metsän käyttöön liittyviin sertifiointijärjestelmiin ja kiinnostui tekemään pääleipäpuunsa niiden parissa. Vaikka aikanaan lapsena kotitiluksillaan Iisalmessa heinää polkiessaan omille vanhemmilleen tokaisikin pysyvänsä metsätöistä visusti isompana loitolla.
 
Kettunen on tyytyväinen etenkin siihen, että nykyinen PEFC-sertifiointijärjestelmä mahdollistaa kansallisen päätöksenteon sertifioinnin pääkohdista ja sisällöistä yhdessä eri toimijoiden kanssa.
 

Kokeneiden auditoijien kanssa keskustellessa olen huomannut heidänkin puheistaan, että asiat ovat kehittyneet koko ajan parempaan suuntaan. Vastuullisuuden ja kestävyyden teemat kertovat siitäkin, millaisessa yhteiskunnassa me elämme. Jos meillä ei olisi tätä nykyistä järjestelmää käytössämme, niin jotain velvoittavaa sääntelyä olisi aivan varmasti silloin kuitenkin tilalla, Kettunen toteaa.

 
PEFC-sertifioinnin ulkopuolelle jääminen ei ole kenenkään asiantuntijan mielestä hyödyllistä metsänomistajalle. Pikemminkin päinvastoin.
 

Esimerkiksi me Iisveden Metsällä ostamme tuotantoamme varten PEFC-sertifioitua puuta, koska tuotannon loppuasiakkaatkin sitä edellyttävät. Yritykset ottavat nykyisin tosissaan erilaiset vastuullisuuskysymykset ja heille on tärkeää tietää ja tuntea raaka-aineen alkuperä. Sertifioidulla puulla on yksinkertaisesti parempi kysyntä. Jos meillä ei olisi sertifioitua puuta tuotettavaksi, niin mitä silloin tapahtuisi? Eihän silloin kenenkään kannattaisi mitään edes tuottaa, Eero Riipinen pohtii.

Vakuutus ja työkalu yhdeltä istumalta

 
Mahdolliset huolet ja epävarmuustekijät sertifioinnin tuomista vastuista johtuvat Kaisa Kettusen mielestä enimmäkseen siitä, että sertifioinnin sisältöjä ja vaatimusten taustalla olevia ekologisia perusteita ei ehkä vieläkään tunneta tarpeeksi hyvin.
 

Voi olla esimerkiksi sellainen käsitys, että sertifioinnissa määritellyt säästö- ja lahopuut lisäisivät metsässä tuholaisvahinkojen riskiä, vaikka säästöpuut ja lahopuut nimenomaan poistavat sitä esimerkiksi runsastuvan linnuston kautta, jotka syövät tuholaisia, Kettunen muistuttaa.

 
Sahateollisuus Ry:n Kostilaisen mukaan, sertifioinnilla ja siihen sitoutumisella pystytään monipuolistamaan metsien lajistoa. Säästöpuut järeytyvät, kelottuvat ja lahoavat. Lahopuu on tuhansille lajeille tärkeä pesäpaikka tai ravintoa.
 

PEFC-sertifiointia parempaa työkalua en voisi edes kuvitella metsänomistajalle, joka haluaa hoitaa metsäänsä vastuullisesti ja kestävästi. Sertifiointi on vakuutus metsänomistajalle siitä, että sisällössä olevat asiat tehden tapahtuu juuri oikeita asioita, hän tokaisee.

 
PEFC-sertifiointiin liittyminen ei onneksi suuria ponnisteluja metsänomistajalta vaadi.
 

Metsänomistaja allekirjoittaa sitoutumisasiakirjan, jolla hän sitoo tietyn kiinteistönsä PEFC-sertifiointiin. Kun metsänomistaja tekee metsänhoitoa tai tilaa hoitotöitä eri urakoitsijoilta, suunnitelmissa ja töissä huomioidaan silloin vaatimusten noudattaminen, Kettunen avaa prosessia.

 
Metsänomistaja voi liittää kiinteistönsä sertifiointiin itsenäisesti KMY:n kautta, jolloin siitä peritään metsänomistajalta ilmoittautumismaksu.
 

Nyt sertifiointi voidaan kuitenkin hakea Iisveden Metsän puukauppojen yhteydessä kohteena olevalle metsälle täysin maksutta. Toivottavasti me voimme yhtiönä omalta osaltamme ylläpitää ja jopa nostaa PEFC-sertifioitujen metsien osuutta tämän ratkaisun myötä, Eero Riipinen päättää.

 
Seuraavaa Piimäpostia odotellessa, voit lukaista metsäosaston asiantuntijoiden vastauksia metsänomistajien kysymyksiin puukauppojen tekoa varten tästä.