Kun ahvenet söivät valkolakin
Aikoinaan Suomen pienimpänä kuntana tietovisoissa esitetty Sumiaisten maaseutupitäjä täyttyy mökkiläisten ja kesäasukkaiden tuomalla kuhinalla, kun talven mahti taittuu lämpöön.
Se on ollut Iisveden Metsä Oy:n metsäjohtaja Jussi Rossin lähtöruutu elämän apajille.
Sumiaisissa kaikki palvelut ovat aivan veden äärellä. Jos et rantaa näe, niin näet vähintäänkin järven. Katsoitpa mistä tahansa. Jos mieli tekee aidosti luonnon keskelle, niin eiköhän kotikonnuilta vielä jokunen myymätön rantatontti löydy, Rossi lohkaisee.
Rossi on jatkanut sukutilansa arjen pyöritystä kylän eteläpuolella sijaitsevassa Peltolassa. Rosseilla oli aikoinaan noin kymmenpäinen lypsytuotantokin. Ajansaatto on kuitenkin muuttanut kuviot monessa navetassa ja torpassa.
Maitotiloja oli parhaillaan kymmeniä. Nyt niitä on jäljellä enää yksi, Rossi toteaa.
Oma koulu on onneksi saatu paikkakunnalla säilymään. Sen opinahjossa Rossi soisi omankin jälkikasvunsa pääsevän vielä yleissivistyksensä tankkaamaan.
Pilkkiminen on vienyt Jussi Rossin mukanaan ala-asteen aapisen tavauksesta lähtien. Kun lukion oppimäärä oli käyty, seuraavan reiän kairaaminen vei ylioppilaskirjoituksilta voiton.
Isä on sanonut, että ahvenet ne söivät pojan valkolakin. Homma meni kuten Jaakko Tepon laulussa eli ”kiittäen hylätty”, Jussi veistää.
Moni on Jauholahdella kokeillut – toiset pysyneet lähes 100 vuotta
Muutama kaveri sai houkuteltua Jussi Rossin hakemaan metsäalan kouluun. Paperit lähtivät vetämään tasan yhteen paikkaan eli Pieksämäellä sijainneeseen Nikkarilaan, jonne ovet myöhemmin myös aukenivat.
Rossin ensimmäiset metsäalan työnantajat olivat suuria pörssiyhtiöitä. Kahden yönseudun varoajalla elämä heitti pienen työlenkin Paltamoonkin, mutta synnyinseudun imu veti nopeasti takaisin Kainuusta kotiin.
Sitten eräänä päivänä työkaveri tuli vinkkaamaan Jussille nähneensä Iisveden Metsä Oy:n hakevan uutta vahvistusta metsäosastolle. Osaston vetäjäksi paljastui järvien jäiltä hyvin tuttu mies.
Me olimme Eeron (Riipinen) kanssa tavanneet ensimmäisen kerran jo 1990-luvun lopulla pilkkikisoissa ja pyörineet samoissa kalapiireissä. Keski-Suomessa taso oli tosi kova ja pärjätäkseen tarvittiin nälkäistä kilpailuhenkeä, Rossi muistelee.
Työpaikan vaihto ei ollut ilmeinen liike, sillä pysyminen lestissään toi varmuutta elämään. ”Piimän” pitkä historia kuitenkin sinetöi lopullisen päätöksen tarttua puhelimeen ja pirauttaa vanhalle tutulle.
Jos yritys on ollut olemassa lähemmäs sataa vuotta, niin tuskin se siitä heti nyykähtää. Niin sen mielessäni järkeilin. Jauholahden ympärillähän on monta sahaa ollut, mutta tämä on kaikista se, joka on yhä pystyssä, Rossi toteaa.
Työhakemukseksi Rossi näpytteli Riipiselle lyhyen sähköpostiviestin: ”haen tätä avoinna olevaa työpaikkaa”. Ja loppu on tuonut nykyhetkeen.
Hyvä kasvatus takaa laadun, jolla pötkitään jopa pitkälle
Rossin mielestä hyvä paikallinen metsänhoito, toimiva yhteistyö ja Iisveden Metsä Oy:n hankinta-alueelle ominaiset kasvuolosuhteet luovat jatkossakin sen laadun, josta paikallinen kuusi maailmalla tunnetaan.
Vuodenkierto on täällä sopivaa. Eurooppalainen ja harvasyisempi puu on hauraampaa. Nopeasti kasvanut motti ei ole lujuudeltaan ja laadultaan läheskään samaa tasoa kuin hitaasti kasvanut savolainen motti, kun se ajetaan sahasta läpi. Laadulla me menemme näissä kisoissa tosi pitkälle, Rossi sanoo.
Metsäammattilaiset voivat omalla asiantuntijuudella ohjata metsänomistajia tekemään hyviä päätöksiä, joilla saadaan suomalainen metsänhoito ja metsien kasvu pysymään aktiivisena.
Rossin ja muun metsäosaston väen työtehtäviin kuuluu myös säännölliset kohtaamiset lasten ja nuorten metsäkasvatuksen parissa.
Pidän tosi tärkeänä sitä, että lapsille puhutaan metsän arvon ja vaikutuksen kaikista puolista. Työllisyydestä, luontoarvoista, hyvinvoinnista, taloudellisesta puolesta ja suojelusta. Tämän tärkeyttä pysähtyy pohtimaan erityisesti silloin, kun joku ei tunnista kuusta männystä tai tiedä, mitä hehtaari tarkoittaa, Rossi sanoo.
Pilkkiminen on talvella parasta mitä voi tehdä housut jalassa
Rossi on juuri palannut pilkkimisen mormyskoinnin maailmanmestaruuskisoista Virosta. Mormyskointi ja ahkera kairaus ovat antaneet hänelle tilaisuuden nähdä paljon maailmaa
Edellinen Piimäpostin haastateltava halusi sopivasti tietää, kuka on firman kovin kalastaja? Onko tähän vastaus täysin ilmeinen?
Yksi työkaveri houkutteli mukaan kilpapilkintään vuonna 1998. Olen ollut kaksi kertaa Suomessa järjestetyissä MM-koissa. Sen lisäksi ainakin Amerikassa, Valko-Venäjällä, Liettuassa, Bulgariassa, Kazakstanissa, Latviassa ja Ukrainassa, Jussi luettelee.
Ensi vuonna kisapaikkana on vuorossa Mongolia. Maa kuulostaa eksoottiselta ja taitoja punnitsevalta, sillä jääkerros oli siellä tänä talvena jopa 1,5 metriä paksua.
Edellisten vuosien meriittejä ei pidetä mittatikkuna, vaan tie kisoihin käy jokaisella tarjokkaalla karsinnan kautta. Niissä on pärjättävä, jos oman paikkansa kilpailijarivistöstä aikoo lunastaa.
Jos metsän kasvussa hitaus on valttia, niin pilkillä nopeus on Jussin avainsana.
Minä en ole pilkkijänä sellainen jumittunut ja rauhallinen auringonottaja. Jos kala ei syö, niin paikka vaihtuu hyvin äkkiä seuraavaan. Kalat eivät tule pilkkijän luo, pilkkijän on itse mentävä kalojen luo, Jussi kuvaa lajifilosofiansa.
Loppuun hän tokaisee, että pilkkiminen on parasta mitä ihminen voi talvella housut jalassa tehdä.
Toivotetaan Jussille ja Suomen maajoukkueelle hyviä tärppejä ja kireitä siimoja kisoihin jatkossakin.
